sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Pakkopohdinta

Olen ollut hiljaa. Sitä on kestänyt kauan. Liian kauan?
Silloin kun elämä ei mene ku "strömssöössä" kaikki pohtiminen tulkitaan valittamiseksi. Valittaminen vaiennetaan tehokkaimmin toteamalla "kitisijän" itse valinneen osansa.
En allekirjoita tätä. Elämää kuuluu pohtia, elämää kuuluu rätnätä niin että korvissa soi. Vain tällä tavalla itsestään voi oppia jotain uutta ja löytää ehkä voimaa millä sitä polkuansa tallata.

Joten pohdin.

Viimeaikoina jaksaminen on ollut kortilla. Olosuhteet sinällään ei ole muuttuneet. Elelen edelleen kahden ihanan lapseni kanssa. Käyn töissä. Maksan laskut. Hengitän.
Erilaiset surulliset lööpit on vain kavaneet esiin ajatuksia ja tunteita jotka kuvittelin jo käsitelleeni. Sainkin huomata sijoittaneeni ne tunteet mappiööhön myöhempää tarkastelua varten. Nyt vain sattui kohdalle se hetki kun tuota mappia piti alkaa siivoamaan.

Pakko pohtia.

Mietin miten erilaiset valintani elämässäni ovat tukeneet käsitystä omasta itsestä mihinkään kelpaamattomana ja riittämättömänä. Silti ristiriita hyökkää silmille kun tarkastelee asiaa lähempää. Ehkä olisin iltaisin onnellisesti maailman pahuutta paossa lämpimässä kainalossa jos en väittäisi asioissa vastaan, jos en pitäisi puoliani, jos minun hyvä olisi sama kuin toisen hyvä, jos minulla ei olisi mielipiteitä, jos en tekisi sitä työtä mitä teen, jos en nauraisi väärässä kohdassa tai olisi niin puhelias. Jos en tarvitsisi omaa aikaa, jos en tietäisi asioita mitä tiedän.
Miten noin paljon voi olla liian vähän? Miksi pitäisi esittää avutonta, tietämätöntä ja pelastusta kaipaavaa? Miksi ei voi olla sellainen kuin on?

Olen yksin, koska en ole valmis tinkimään minuudestani. Sillä hyvä. Olkoot kelpaamatta.

Niinä iltoina, kun työmäärä on ollut päätähuimaava, työssä mahdollisesti kokenut väkivaltatilanteita tai sen uhkaa on yritettävä "vetää nollat tauluun" ajaessa töistä kotiin. Haen lapsen tarhasta ja toimin. Keskityn lapsiin ja heidän nukkumaan laittamiseen. Tarjoan lämpöä ja läheisyyttä, tuudittelen, halailen ja pusuttelen. Lapsi kun nukahtaa hoidan omat iltatoimet. En puhu päivästäni, ei siitä voi puhua. Yritän miettiä päivääni mahdollisimman vähän, koska se veisi keskittymistäni kotiasioista ja saisi yksinäisyyden tunteen uusiin svääreihin. Ja aamulla aloitan saman kuvion. Toimin.

Pahanmielen tai väsymyksen ilmaiseminen ei ole sallittua. Niin makaa kuin petaa.
Olosuhteita vähätellään kun ei ymmärretä. Eihän kukaan voisi ymmärtää, ellei itse kokeilisi.
Joskus jaksamiseen auttaa kuukauden päähän kalenteriin merkitty tapahtuma. Jotain. Yksin tai kaverin kanssa. Kotona tai kodin ulkopuolella. Yksi tapahtuma tai hetki, jolloin ei tarvitse esittää mitään. Ei tarvitse peitellä väsymystään. Ei tarvitse huolehtia kenestäkään tai pitää itseään kasassa toisia varten.
Sitähän aikuisen elämä jossain määrin on, töissä ja töiden ulkopuolella. Suojellaan lapsia maailman pahuudelta, siihen kuuluu teeskentely. Eihän lapsia rankaista siitä että äitillä tai isillä on ollut työpäivä jonka rinnalla helvetin tuletkin vaikuttaa mukavalta lomakohteelta. Silloin siis teeskennellään. Äitillä tai isillä oli "vähän raskas päivä". Vanhempi tietää, että tuo ei kelvannut edes suuntaa antavaksi ilmaisuksi, mutta ei sitä lapsen niskaan kaadeta. Ei lapsi ymmärrä. Ja mitä ei ymmärrä, voi pelottaa. Moni yksinhuoltaja ja "viikonloppuvanhempi" ansaitsisi mitalin roolisuorituksestaan. Tai edes pari pulloa visineä silmien punaisuutta vähentämään.

Mitä siis opin? Olen yksin, tulen olemaan yksin ja yritän teeskennellä, että se riittää?