Haravoi peppu pieneksi

Meillä on tv ikävän paljon päällä, taustamölyä niin Likka nukkuu paremmin. Tulipa sieltä yksipäivä joku piipaaohjelma ameriikkalaisista laihduttajista "Tanssi peppu pieneksi", jäin tuijottamaan sitä, jos vaikka saisi jotain vinkkiä kun on jäänyt "vähän ylimäärästä". Siinä joukko pulskia amerikkalaisia tsemppasivat toisiaan ja lähtivät patikoimaan vuoren rinnettä. Itkivät kohtaloitaan ja halailivat. Mitä tekemistä tuolla oli tanssimisen kanssa?! Vai onko ajat meikäläisen jorailuista muuttuneet niin, etten enää tunnista koko lajia? Vaihdoin kanavaa.
Herra X osti mulle joululahjaksi sellaisen tsumpan pleikka kolmoselle. Olin kovasti sitä toivonut ja mielikuvissani pudottanut jo pelkällä haaveilulla vähintäänkin raskauden aikana keräämäni kilot ja vähän päälle. Toisin kävi. Jouluisessa räkätaudissa testasin peliä kerran, ja iloissani hihkuin kuinka se tuntuu napakasti eri kehonosissa ja on varrrrmasti toooosi tehokas. No olishan se sitä varmasti jos sen virittäs paikalleen ja heiluisi sen tahdissa. Käytännön ongelma on siinä, ettei sitä voi käyttää kun Likka on hereillä. Se söisi ne piuhat. Siellä se peli makaa kaapissa ja odottaa parempaa päivää.
Vaunukävelyt on välillä niiiin nähty. Reilun vuoden kun sahaa samaa lähiötä yksin kommunikointirajoitteisen vaippaikäisen seurassa alkaa omakin kommunikointikyky taantua. Vaunukävelyt on toki mukavia kivassa kelissä, mutta vaihtelu virkistää.

Sain kuningas idean! Soitin huoltoyhtiöön ja tiedustelin saisiko taloyhtiöömme haravan. Perustelin sen niin, että olis kiva puuhastella jotakin pihalla kun Likka nukkuu vaunuissa ja tulis ulkoiltua samalla, ei olis vain sitä vaeltamista ilman määränpäätä. Olis jotain tekemistä, sanoin. Nuori poika langan päässä sanoi: "niinno, jotkut pelaa äkspoksia..." Nauroin. Ostettiin oma harava. Jannu piti minua vähintäänkin kajahtaneena kun halusin tehdä huoltomiehen hommia. Ei siinä, niin piti naapuritkin, aluksi. Sittemmin kaikki on jääneet juttusille ja panostukseni pihan siisteyden eteen on ollut hieman rajoitteellisempaa. Ei haittaa, kunhan saa olla ulkona ja tehdä jotain.
Samalla olen haaveillut sen menevän myös kuntoilusta, ainakin siinä tulee hiki. Titenkään en myönnä hikoilun ja väsymyksen olevan suoraa seurausta järkyttävästä rapakunnosta mihin olen itseni päästänyt, vaan pistän sen tehokkuuden piikkiin. Kyllä kilot saa kyytiä! Haravoin peppuni pieneksi, ja ehkä tuurilla omasta kaapistakin löytyy jotain tekstiiliä verhoilemaan tätä runkoa kesä helteillä (viimekesänä Herra Xn shortsit oli kovassa käytössä kun omat oli "kutistuneet pesussa"). Tähän kun lisää mielikuvituskäsipainojumpan niin lopputulos ei voi olla muuta kuin taattu!

On siis kevät

Ihana kevät, lumet saa kyytiä ja maa tuoksuu ihanalta.
Rakastan tätä vuodenaika, luonto herää eloon ja tunnen tekeväni samoin.

Eloon heräävät myös ns. tienvarsiaktivistit. Ne lemmikittömät ihmiset jotka täyttää paikallislehtien yleisönosastot niillä ainaisilla itkuilla koiran kakasta ja koiranomistajien saamattomuudesta kun eivät lemmikkiensä kakkoja keräile matkaansa. Kamalaa jos joku astuu kakkaan ja kenkä likaantuu... sii ou mai kaad! Ja se miten ne pilaa piennarten esteettisyyden, ei voi nauttia luonnosta kun on kakkaa pitkin tienvarsiaa, hyi hyi.
Itse en omista koiraa, mutta ulkona tulee liikuttua, vaunujen kanssa ja ilman.
Itse kritisoin vain sitä jos talon kulmalle se kakka pitää pykästä, mutta, when you gotta go you gotta go. Päiväni ei ole pilalla. Toisaalta ihmettelen miten kukaan sitä kakkaa näkee kun lumipaljastaa talven salaisuudet. Autoista tyhjennellään  mitä uskomattomampaa roinaa pitkin pihoja ja tienvarsia. Vaunulenkkimme varrella lojui reilun vuoden verran jääkaappipakastin. Kyllä, JÄÄKAAPPIPAKASTIN! Ihan siinä pyörätien varressa. Pohdin mielessäni tilannetta jolloin se oli siihen hylätty. Eikö keksitty mihin sen veisi "noh, heitetään se vaikka tohon" tuskin se vahingossa on siihen pudonnut... "katos, äsken se oli vielä tässä, kai se putosi kun kaivoin taskusta kauppalappua??" haloo! Lumen sekaan talvella on kadonnut kaikki, on rikkinäistä pulloa, lampun kupua, saarioisten pitsapaperit ja trippipurkit ja vaikka ja sitten mitä. Poissa silmistä poissa mielestä, mutta vain hetken. Lumi sulaa ja kuinkas ollakkaan, talven kylmä ei ole syövyttänyt tuota krääsää ja roskaa vaan sieltä ne tupsahtelee näkysälle rintarinnan ensimmäisten kukkasten kanssa, siläkimikäli kukille on tilaa kasvaa. Mutta eih, kansa protestoi kakkaa!
 

Yllätys

Se oli odotettavissa, mutta silti se pääsi yllättämään.

Istun ihmettelemässä minne katosi se pieni poika, joka aivan hetki sitten kysyi minulta osaanko sitten pissata seisaaltani kun tulen ihmiseksi.

Se pieni poika katosi jonnekkin mielen syvyyksiin ja teki tilaa Murkulle. 

Jos oikein pinnistän, ja oikealla hetkellä kutitan, 

nään vilauksen siitä pojasta joka vielä äsken oli täällä. 

Äitin pieni, jolla nyt möreä ääni ja masu täynnä mökömökö karkkeja.

Meillä asuu murrosikä.

Itse kuulun siihen sukupolveen jonka teini-iällä cd-soitin keksittiin. Tai ainakin sillon se rantautui Suomeen. Yleisin vastaus haluamisiin oli: "vai niin". Mopokorttia ei ollut, jokapaikkaan käveltiin tai mentiin pyörällä eikä kukaan tiennyt mikä on pyöräily kypärä. Kakarat kirmaili pihalla ja luotettiin siihen, että kyllä ne pärjää. 

Talouteemme tuli yksi NMT puhelin joka sekin painoi pari kiloa,

suhinan keskeltä saattoi hyvällä säällä kuulla puhetta.

Nyykidsit jäi historiaan kun Gunnareitten Use your illusionit ponnahti listoille.

Kuvioihin tuli isoveljeltä peritty prätkärotsi ja jalkaan räjähtäneet farkut.

Tietokoneen näki yleisemmin koulun ATK luokassa, harjoiteltiin käyttämään lerppua.

Sen rinnalla uutukainen disketti näytti kovin pieneltä.

Ystäväni oli varakkaammasta perheestä. Oli oma tietokone ja internetti.

Mikäli tähtitieteellisen laskun muodostavassa netissä joku oli, 

lankalinja tuuttasi varattua.

Piti kipitellä ovelle kyselemään kaveria pihalle.

Pahaa mieltä ja tunneleämän tyhjiötä täytettiin musiikilla, piirtämisellä ja kirjoittelulla.

Lähes kaikella mikä oli ilmaista.

Nurkassa lojui laatikollinen C-kasetteja jotka oli kovassa käytössä. 

Kaksi dekkinen mankka oli luksusta.

Jos mankasta oli patterit lopussa kasetteja kelailtiin kynän avulla, oltiin luovia.

Elektroniikkaa oli nykypäivään verrattuna varsin niukasti tarjolla joten ei sellaisia osannut edes haluta.

Olosuhteiden  pakosta muuttuessa, olen päässyt seuraamaan aitiopaikalta nykyteinien tirinää elämää. Jos netti ei toimi, ei ole tekemistä. Joka pienikin asia soitetaan omalla kännykällä tai laitetaan tekstiviesti "joo". Kaikkea halutaan vähällä vaivalla nyt ja heti, mielellään jo toissapäivänä.

Eräs päivä kävin Murkun kanssa keskustelun siitä, mikä on siedettävä määrä kaiuttimia yhdessä huoneessa.

Kuvittelisin olevani varsin ymmärtäväinen ja reilu äiti, no, saan kuvitella rauhassa. 

5 kpl kaiuttimia yhdessä huoneessa on mielestäni ehdoton yläraja,

Murkku ei ollut samaa mieltä. 

Pitäisi saada enemmän, kun kerran kotoa ylimääräiset löytyy. 

Perustelin kantani uudelleen, Murkun ilmeestä päätellen olisin yhtähyvin voinut toivottaa hyvää päivän jatkoa japaniksi, niin hyvin tulin ymmärretyksi. 

Päätin keskustelun tuloksettomana.

Mitä pukeutumiseen tulee, puheet teinien nirsoiluista on mielestäni turhia.

 Meillä kaikki mikä tulee Bronxin kassissa ja maksaa yli 50€ kelpaa... 

tai pikemminkin kelpaisi. 

Tämä on ralli mihin en ole heittäytynyt mukaan. Muiden tekstiilien kanssa sitten tarvitaankin sitä tuuria, mitä murrosikäisten vanhemmilla harvemmin on. Pitää olla tarkkana mitä lapsen kaverit pitää, koska jos kavereiltakin samantyyppisiä rytkyjä löytyy, todennäköisyys hyväksyvään vastaanottoon kasvaa, katu-uskottavuus ei kärsi.

Vaikka ajat muuttuu ja kehitystä tapahtuu, halusi sitä tai ei, yksi asia on ja pysyy, 

ja luultavasti hyvin pienin muunnoksin: 

Kaikkia haluamisia perustellaan sillä 

kun kaikilla muillakin on ja muutkin saa tehdä niin!!!

 Ei nämä lapsukaiset ymmärrä sitä, että vanhemmat ovat jo aikanaan käyttäneet nuo samat "one linerit" joten jonkin asteinen käsitys asioista on, tai ainakin vahva epäilys.

Kaikkien näiden haluamisien keskellä muistan, kuinka eräässä biisissä sanottiin:

"When all of our wishes are granted, many of our dreams will be destroyed"

Hyvin sanottu! 

 Niin, kaikkea saa haluta, kaikkea saa unelmoida, mutta kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen pidä saada. Nukkumaanmenoajan mentyä on aika täyttää se kärsivällisyyden ämpäri odottamaan sitä ah niin tunteikasta huomista.

hmph...

Se tunne, 

kun on intopiukeana kirjoittanut reilun puolituntia blogia.

Hionut sitä, tarkistanut pilkujen paikkoja ja todennut tekstin olevan valmis kyperavaruuteen

ja jotain tapahtuu... 

ruutu tyhjenee.

Kiroan läppärin hipaisuhiiren ja vannon kostoa paluuta uuden tekstin kanssa.

Joku päivä.

Luomisen tuskaa?

Reilun vuoden kotiäiteilleenä kaipasin jotain pikku piristystä arkeen, ja koska haluan ajatella olevani luova ihminen, ajatus blogin kirjoittamisesta alkoi houkutella uhkaavasti. Sitä minulle jopa ystävällisesti ehdotettiin, mutta sillä hetkellä tilanne oli sellainen, että oli turvallisinta pysyä kaukana internetistä suuren avautumisriskin vuoksi. Mutta ajatus jäi kytemään ja tässä sitä nyt sitten ollaan, kirjoittamassa omaa blogia. Jännää!
Eilen saunassa keskustelin Herra X:n kanssa oman blogin kirjoittamisesta, hän kannusti kirjoittamaan jos se on sellainen juttu mitä haluan tehdä. Blogi aiheen jälkeen hän siirtyi muihin aiheisiin ja minä palasin blogiin... tätä toistui jokusen kerran. Alkoi olla selvää, että alkuinnostukseni oli ottanut vallan ja keskustelu jostain muusta kuin blogista tulisi olemaan mahdotonta."Blogi sitä ja blogi tätä... sitten ne otsikot, ja ne fontit, ja ne asetukset ja sit mä kirjottasin siitä ja ehkä kans tosta ja ja ja... "
Herra X oli kärsivällinen.

Tätä tapahtuu itseasiassa aika usein. Innostun asioista ja sen jälkeen keskustelu jostain muusta tuntuu mahdottomalta, palaan aiheeseen uudestaan ja uudestaan. Välillä jopa hieman hämmentävissä asiayhteyksissä, tämä lienee taipumus johon kuulijalta vaaditaan kärsivällisyyttä. En suinkaan jätä toista osa puolta kuulematta (ainakaan joka kerta) mutta tuon innostustani esiin aina kun mieleen jotain tupsahtaa, ja niitähän tupsahtelee! (tässä kohtaa voi vapaasti googlettaa ADD ja saletisti natsaa)

Saattaapa käydä vielä niin, että en ainoastaan innostu jostain asiasta/projektista vaan alan täydellä höyryllä suunnittelemaan ja hankkimaan materiaaleja tai muuta toteutukseen tarvittavaa, homma kasvaa kasvamistaan ja voidaan jo ajatella sen elävän täysin omaa elämäänsä. Pikkuhiljaa homma alkaa irrottautua todellisuudesta ja niistä mittakaavoista joissa se oli tarkoitus tai edes mahdollista toteuttaa. Siinä sitä sitten pieni ihminen on "elämää suuremman" projektin äärellä pohtimassa "miten tässä nyt näin kävi?". Sisäinen kamppailu homman loppuun viemisen ja luovuttamisen välillä muodostuu valtavaksi. Ehkä olisi syytä alentaa sitä rimaa minkä itselleen on asettanut? Joku viisas aikanaan sanoi minulle, että pitää olla itselleen armollinen. Niinpä, sitäpä siis harjoittelemaan ;)