Yllätys

Se oli odotettavissa, mutta silti se pääsi yllättämään.

Istun ihmettelemässä minne katosi se pieni poika, joka aivan hetki sitten kysyi minulta osaanko sitten pissata seisaaltani kun tulen ihmiseksi.

Se pieni poika katosi jonnekkin mielen syvyyksiin ja teki tilaa Murkulle. 

Jos oikein pinnistän, ja oikealla hetkellä kutitan, 

nään vilauksen siitä pojasta joka vielä äsken oli täällä. 

Äitin pieni, jolla nyt möreä ääni ja masu täynnä mökömökö karkkeja.

Meillä asuu murrosikä.

Itse kuulun siihen sukupolveen jonka teini-iällä cd-soitin keksittiin. Tai ainakin sillon se rantautui Suomeen. Yleisin vastaus haluamisiin oli: "vai niin". Mopokorttia ei ollut, jokapaikkaan käveltiin tai mentiin pyörällä eikä kukaan tiennyt mikä on pyöräily kypärä. Kakarat kirmaili pihalla ja luotettiin siihen, että kyllä ne pärjää. 

Talouteemme tuli yksi NMT puhelin joka sekin painoi pari kiloa,

suhinan keskeltä saattoi hyvällä säällä kuulla puhetta.

Nyykidsit jäi historiaan kun Gunnareitten Use your illusionit ponnahti listoille.

Kuvioihin tuli isoveljeltä peritty prätkärotsi ja jalkaan räjähtäneet farkut.

Tietokoneen näki yleisemmin koulun ATK luokassa, harjoiteltiin käyttämään lerppua.

Sen rinnalla uutukainen disketti näytti kovin pieneltä.

Ystäväni oli varakkaammasta perheestä. Oli oma tietokone ja internetti.

Mikäli tähtitieteellisen laskun muodostavassa netissä joku oli, 

lankalinja tuuttasi varattua.

Piti kipitellä ovelle kyselemään kaveria pihalle.

Pahaa mieltä ja tunneleämän tyhjiötä täytettiin musiikilla, piirtämisellä ja kirjoittelulla.

Lähes kaikella mikä oli ilmaista.

Nurkassa lojui laatikollinen C-kasetteja jotka oli kovassa käytössä. 

Kaksi dekkinen mankka oli luksusta.

Jos mankasta oli patterit lopussa kasetteja kelailtiin kynän avulla, oltiin luovia.

Elektroniikkaa oli nykypäivään verrattuna varsin niukasti tarjolla joten ei sellaisia osannut edes haluta.

Olosuhteiden  pakosta muuttuessa, olen päässyt seuraamaan aitiopaikalta nykyteinien tirinää elämää. Jos netti ei toimi, ei ole tekemistä. Joka pienikin asia soitetaan omalla kännykällä tai laitetaan tekstiviesti "joo". Kaikkea halutaan vähällä vaivalla nyt ja heti, mielellään jo toissapäivänä.

Eräs päivä kävin Murkun kanssa keskustelun siitä, mikä on siedettävä määrä kaiuttimia yhdessä huoneessa.

Kuvittelisin olevani varsin ymmärtäväinen ja reilu äiti, no, saan kuvitella rauhassa. 

5 kpl kaiuttimia yhdessä huoneessa on mielestäni ehdoton yläraja,

Murkku ei ollut samaa mieltä. 

Pitäisi saada enemmän, kun kerran kotoa ylimääräiset löytyy. 

Perustelin kantani uudelleen, Murkun ilmeestä päätellen olisin yhtähyvin voinut toivottaa hyvää päivän jatkoa japaniksi, niin hyvin tulin ymmärretyksi. 

Päätin keskustelun tuloksettomana.

Mitä pukeutumiseen tulee, puheet teinien nirsoiluista on mielestäni turhia.

 Meillä kaikki mikä tulee Bronxin kassissa ja maksaa yli 50€ kelpaa... 

tai pikemminkin kelpaisi. 

Tämä on ralli mihin en ole heittäytynyt mukaan. Muiden tekstiilien kanssa sitten tarvitaankin sitä tuuria, mitä murrosikäisten vanhemmilla harvemmin on. Pitää olla tarkkana mitä lapsen kaverit pitää, koska jos kavereiltakin samantyyppisiä rytkyjä löytyy, todennäköisyys hyväksyvään vastaanottoon kasvaa, katu-uskottavuus ei kärsi.

Vaikka ajat muuttuu ja kehitystä tapahtuu, halusi sitä tai ei, yksi asia on ja pysyy, 

ja luultavasti hyvin pienin muunnoksin: 

Kaikkia haluamisia perustellaan sillä 

kun kaikilla muillakin on ja muutkin saa tehdä niin!!!

 Ei nämä lapsukaiset ymmärrä sitä, että vanhemmat ovat jo aikanaan käyttäneet nuo samat "one linerit" joten jonkin asteinen käsitys asioista on, tai ainakin vahva epäilys.

Kaikkien näiden haluamisien keskellä muistan, kuinka eräässä biisissä sanottiin:

"When all of our wishes are granted, many of our dreams will be destroyed"

Hyvin sanottu! 

 Niin, kaikkea saa haluta, kaikkea saa unelmoida, mutta kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen pidä saada. Nukkumaanmenoajan mentyä on aika täyttää se kärsivällisyyden ämpäri odottamaan sitä ah niin tunteikasta huomista.