Tällä hetkellä elämä tuntuu ajoittain melko absurdilta.
Tässä sitä touhutaan kotihommia ja muuta normi arkeen kuuluvaa.
Ihan niinkuin tehtiin helmikuussakin, maanantaina,
silloin hinnoittelin kirppiskamoja kaikessa rauhassa ja yritin varjella nuppineuloja Likalta, patistelin Murkkua kaivamaan joutenpäiten lojuvia ryöniä pottiin mukaan.
Silloin homma keskeytyi puhelimen pirinään.
Se puhelu muutti elämänkulkua, lopullisesti.
Isä oli löydetty tajuttomana ja makasi sairaalassa, aivoinfarkti.
Kolme kertaa ajoin sairaalaan isää katsomaan ja kädestä pitelemään,
kokoajan tietäen, että nyt se on menoa. Muut jaksoi olla hetken toiveikkaita.
Hoitajan ammattiin kuuluvaksi varjopuoleksi voi kai katsoa sen,
että toivoa nujertaa tieto.
Kolmantena päivänä kun lähdin ajelemaan pitkää matkaa tiesin mitä tuleman pitää,
mikä on kupletin juoni.
Päivä oli yllättävän kaunis, ehkä yksi kauneimmista talvipäivistä mitä muistan.
Aurinko tanssi hangella ja oli niin kovin tyyntä, oli rauhallinen olo.
Perillä sairaalassa pitelin isää kädestä kiinni kun hengityskone irroitettiin.
Tuli itku.
En luultavammin ikinä unohda sitä näkyä ja sitä ääntä
mikä vierelläni makaavasta ihmisestä lähti,
minun isästäni.
Vaikka hengitys vielä kulkikin oli hän jo poissa,
sielu oli jo jatkanut matkaansa siihen rauhaan, mihin isä halusi.
Torstai aamuna isä lähti, ikävä jäi.
Ihminen elää niin ku parhaaksi kattoo, niin teki isäkin.
Keräsi tavaraa jos jonkinmoista, yleensä täysin turhaa tilpehööriä.
Tuosta hamstraamisesta sitä toppuuttelin mihin se leikkisästi vastas:
"aattele, joku päivä nämä kaikki on teijän"
huokaisin takas, että niinPÄ!
Puolivuotta tuosta keskustelusta, ne kaikki oli meidän... ne kaikki!
Maanantaina lähdin isäni kotipaikalle täyttämään autoa,
jatkoin hommaa tiistaina, ja ajoin kotiin auto täynnä mitä erilaisempaa sälää.
Koko matkan kotin ajattelin miten omituisessa tilanteessa olin.
Toinen on koko elämänsä kerännyt kauniita asioita ja esineitä ympärilleen,
täyttänyt niillä arkeaan ja ties mitä tunne-elämän tyhjiötä,
ja nyt minä pakkasin niitä myyntiin.
Eihän niihin tavaroihin toki ihminen kiteydy,
mutta siinä toisen kamoja tonkiessa sitä oppii tuntemaan sellaisen puolen ihmisestä
mitä ei aiemmin ole tienny tai tajunnu.
Paljastuu iloja ja suruja.
Eri esineisiin liittyy lapsuuden muistoja
tai jotain muita muistijälkiä jotka vie ajatukset jonnekkin,
jonnekkin hyvin kauas.
Mutta kun ei kaikkea voi säilyttää, eikä halua heittää roskiin.
Tässä sitä siis aletaan taas hintalappuja kirjottelemaan.
Myydään elämä.
Tajutonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti