Väsymystä ilmoilla

Blogihiljaisuus on laskeutunut pöllölaaksoon... ei ole ollut aikaa/kiinnostusta juuri mihinkään.
Tsumpavillitys valkeni tunne-elämäntyhjiön täytöksi ja sekin sai tältä viikolta jäädä. Paljon kivempi istua sohvalla ja märehtiä kuinka väsynyt on. Se varmasti piristää!
Autottomana kotiäitinä mahdollisuudet liikkua kotoa muualle kuin keskustaan on melko heikot, sinnekkään ei montaa kertaa viikossa jaksa lähetä yksin pyörimään. Työpaikkoja olen tsuumaillu josko palailisi työelämään, saisi vakiinnutettua jonkinsorttista aikuiskontaktia kodin ulkopuolella. Sattuupa vaan ettei seudulla ole tarjolla koulutustani ja työkokemustani vastaavaa työtä ja telemarkkinointiin en enää lähde. Ennemmin istun sohvalla ja syön suklaata, vaihdan vaikka reinpouhun jos ei fatseriin ole varaa... Kyllä, olen kyllästynyt maantieteelliseen sijaintiini. Tuntuu siltä, ettei tällä tienoolla ole minulle mitään tarjottavaa kuin kauniit maisemat ja täydellinen eristäytyminen ulkomaailmasta.
Tällä viikolla tosin on käynyt vieraita, nekin satojen kilometrien päästä, joten piristystä varjosti se, että tietää menevän viikkoja tai kuukausia seuraavaan jälleennäkemiseen... Koita siinä sitten rentoutua juttelemaan kun toisella silmällä seuraa kelloa "koskahan ne lähtee" meiningillä. Ei osaa rauhoittua ja nauttia seurasta, vaan siinä harvinaisessa hetkessä alkaa jo väsyäkkin koska tietää yksinäisyyden tuntuvan vielä pahemmalta kun "tietää mitä menettää". Perhe+ystävät on mahdoton yhtälö, tai siltä se huonoina päivinä tuntuu. Keskityn tässä syyttämään paikkakuntaa jolla asun.

Väsymystä on lisännyt myös krooninen kriisitila mikä tuntuu vallitsevan monien ystävieni elämissä, sekä se loputon suo mikä kuolinpesän selvittelyssä on!
 Siinä on yllättävän paljon hommaa, eritoten kun alkaa vaikuttaa siltä, että minua pidetään systemaattisesti pimennossa asioista mitä pesän suhteen tapahtuu. Hienoa! Kaippa sitä pitäisi vaan asennoitua tämänkin asian suhteen istumaan ja odottamaan että koko sotku on selvitetty ja sitten vain nimeä paperiin.

Viimeviikot olen siis hoitanut kirppari asioita, hinnoitellut tuotteita, käynyt järjestelemässä pöytää, alentamassa hintoja, järjestelemässä pöytää. Valokuvannut tuotteita ja laittanut nettiin myyntiin tavaraa, tarkistellut maksusuorituksia, pakannut  tuotteita ja kiikuttanut niitä postiin. Pessyt pyykkiä, niin omaa kuin myytävää (F3 koodi pesukoneessa piristää pyykkäämistä niinkin paljon, että tekee mieli nakata vasara luukusta sisään ja itkeä vakuutusyhtiölle vikkelästä lapsesta) perus juttuja, siivonnut, laittanut ruokaa, ollut keskusteluapuna ystävälle kriisissä, valmistautunut tulevaan viikkoon jolloin tarvitsen ammatillisia mielipiteitäni. On lenkkeilty ja tsumpattu ja ja ja ja... Olenpa sivussa kuullut monien työssä käyvien odottelevan kesälomiaan kovasti... aijjjjaa en mä vaan, kattokaas, mähän olen hoitovapaalla, miten sellaisesta ollaan lomalla?? No ei siitä olla. Näähän on sitä perussettiä mitä "kerkee tekemään kun on kotona". Noiden hommien ohellahan  siis on reilu yksivuotias "jeesaamassa" ja Murkku paikalla muttei läsnä. Herra X kun on töiltään kotona, niin saan tehdä hommia ilman pikkuapulaista. Sielu huutaa sosiaalista elämää, hetkeä hengähtää ja turista turhanpäiväisistä asioista, tai mitä ikinä sitten onkaan mielessä. Mutta kun tarpeeksi venyttää väsymystään ja turhautumistaan niin hetken kuluttua ei osaa muuta kuin valittaa, ihan vain valittamisen riemusta. Mitä iloa siitä sitten kenellekkään on?!
*PoKs*