Haaste

Lueskelin juuri blogikirjoitusta häpeästä. 

Arjen riemuvoitoista kirjoittavaa Handea hävettää, kun kirjastokirjat palautuu aina myöhässä, I feel ya! 

Niin ne tekee, ja se hävettää. 

Pidän Handen tyylistä nivoa kirjoitus jonkinlaiseen loppukaneettiin, lauseeseen joka sulkee kirjoituksen ja yleensä jättää lukijan, ainakin minut hyvälle tuulelle ja mietteliääksi. Tänään halusin tulkita loppukaneetin haasteeksi. Hävettääkö jokin, hävetään yhdessä. Hyvä idea, minulla on paljon asioita mitkä pistää hävettämään, mitkä enemmän mitkä vähemmän, mutta määrä on melko vakio. Jos joku asia lakkaa hävettämästä niin jotenkin kummallisesti osaan luoda tilanteen tai olosuhteen mikä hävettää. Lohduttaudun ikiaikaiseen totuuteen siitä ettei kukaan ole täydellinen. JES! Hävettäkööt!

Ehkä sekin on tapa tietää, että on elossa?

Itselläni on ADD ja se jos mikä antaa aihetta loputtomille häpeilyille. Eihän se ihmistä suinkaan tyhmäksi tee, vaan yleensä se tehokkain päivä viikosta on se mikä alkaa H-kirjaimella. Huomenna.

Jos viimeistä päivää ennen deadlinea ei olisi, ei mitään kai tulisi tehtyä. Luoja nähkööt miten on saanut painaa hommia joka koulun kanssa, opettajat on hengittäneet niskaan palautuspäivien kanssa, ja kun tehtävän palautus on 1½ vuotta myöhässä hävettää ja nolottaa ja pelottaa palauttaa koko tehtävää ja anteeksipyyntöjen kera käsivapisten palauttaa tehtävän opettajalle vannoen toimituksen ajan "ens kerralla teen kyllä varmasti ajoissa!!!!" Niinpä, kunnes se seuraava kerta tuli... ei toiminut. Itseasiassa ihmettelen miten oikeastaan olen edes valmistunut 2 ammattiin. Opettajat puhelivat alisuoriutumisesta ja siitä miten pystyisin parempaan, tiesin sen itsekkin, mutta se olennaiseen keskittyminen oli niin kovin vaikeaa. Koskaan ei siivoton kaappi häirinnyt yhtäpaljon kuin tenttiin lukemispäivänä tai kun jonkun tehtävän deadline puski niskaan.

Toisaalta koen hassuksi asiaksi sen, että tunnen olevani tehokkaimmillani silloin, kun on ns monta rautaa tulessa. Työssäni olin tarkka ja ehkä joissain asioissa jopa nipottaja, keskittymisvaikeuksista ei ollut tietoakaan, mutta kotona vallitsi ja vallitsee edelleen hieman toinen meininki.

Jos joku homma keskeytyy muistan ehkä parin päivän päästä jatkaa siitä mihin unohtunut homma jäi. 

Parisuhteeseen tämä tuo sitä ei niin kaivattua suolaa. Herra X on jossain määrin anaalinen (jos kikatuttaa niin googleta, tällä ei ole mitään tekemistä takapuolien kanssa) ja minä en. Jos puolihuolimattomasti lasken jotain käsistäni paikkaan mihin se ei kuulu, todennäköisesti unohdan sen siihen. Tämän jälkeen alkaa jatkumo, seuraavalla kerralla kun näin laskemani esineen sille kuulumattomassa paikassa ajattelen "ai nii, toi jäi tohon, no mä laitan sen kohta siitä pois" kun tätä on toistunut 10-15 kertaa kyseinen esine lakkaa olemasta olemassa minulle. Se on edelleen erittäin olemassa Herra X:lle. Välillä olen ihmetellyt puheita "uudesta sisustuselementistä" kun Herra X on hienovaraisesti yrittänyt tiedustella koska korjaan jälkeni. Tätä tapahtuu luvattoman usein. Hävettää. Vannotan itselleni, etten enää jätä kamoja lojumaan niille kuulumattomiin paikkoihin, ja omasta mielestäni olen tässä petrannut melko huomattavasti, Herra X ei välttämättä ole samaa mieltä, mutta yrittää kannustaa ja ymmärtää. Aina seuraavaan "uuteen sisustuselementiin" asti. Ja taas nolottaa. Mutta yritän uskotella itselleni, että tämä on yksi ominaisuus minussa mitä varmasti tulisi ikävä jos olisin poissa. Okei, aika kaukaa haettua, mutta silti.

Voitaisiin siis ajatella, että ominaisuus joka aiheuttaa minulle häpeää on kotioloissa sellainen piirre mikä tekee minusta minut. Meidän oma hajamielinen mamma, joka parhaana päivänä siivoaa, leipoo ja virkkaa lapselle nallen ja tenttaa Murkun koealueen. Ei niin hyvänä päivänä mamma keräilee järjenpalasia pohtimalla minne taas unohti silmälasinsa ja missä on sakset mitkä "just äsken" oli pöydällä, unohtaa soittaa sen yhden puhelun mikä piti soittaa jo toissapäivänä ja saa kulutettua 2 tuntia kylpyhuoneen pesemiseen vaikka piti maksaa yksi lasku.

Elikkä, hävettää kun unohtelen asioita. Siirtelen liikaa asioita "huomiselle" ja ne tulee hoidettua sitten joskus. Tämä koskee myös tekstiviesteihin vastaamisia ja puhelinsoittoja. Hävettää niin kovin, että unohtelen mihin tavaroita laitan kun ne käsistäni lasken. Hävettää etten muista.

Mutta minä olen minä, vaikka ajoittain tuntuu, että pää päästää asioita enemmän läpi kuin pastalävikkö ikinä, olen silti iloinen itsestäni ja siitä mitä minulla on, en haluaisi olla kukaan muu!

Tärkeimpiäni en ole koskaan unohtanut.

Kerro mikä sinua hävettää, niin hävetään yhdessä! Tästähän se lähti...