Naiseuden ytimessä

Tuossa aiemmin vuodatetun tiistaiperinteen innoittamana ajattelin, että jos kampaajalle ei tässäkään kuussa mennä, niin ei sen pään tartte silti talliharjalta näyttää.

Teen itte ja säästän.

Long story short: Tukka värjätty ja ite leikattu. Lopputulos ei ehkä kuten hiusmallikatalookista, mutta välttänee nyt tähän hätään muutenkin mukavuudenhaluisen vaikutelman antavaan olemukseen.
Voisin olla hipsteri, mutta en ole.

Ja koska olen nainen, tunnepuolen tarina tämän loogisesti etenevän tapahtumaketjun takana ei ole yhtä simppeli.
Hommahan alkoi siitä, että ensin piti vähän kokea vastenmielisyyttä omasta peilikuvasta "tukkakin ihan kamalan näkönen" "kylläpäs mun naama näyttää vanhalta" jne jne. Sitten lapsen käytyä nukkumaan ongelmaan pureutuminen. Värjäyshuppu päähän ja kiroamista joka kolmannen hiustupsun kohdalla miten ei meinaa onnistua ja "kaikki pitää itte tehhä". Mutta ei auta, päätös on tehty. Nainen on päättänyt itse raidottaa tukkansa joten mikään valta maailmassa ei saa naista luovuttamaan. Ei edes nainen itse. Tilanteessa nainen on ohikiitävän hetken tyytyväinen siitä, ettei jaa asuntoaan miehen kanssa, koska jopa nainen itse kokisi syvää myötätuntoa kohtalosta joka miestä kohtaisi jos tilannetta erehtyisi jotenkin kommentoimaan.
Nainen on saanut tupsunsa kerättyä ja kissanpissin hajuisen mönjän päähänsä. Odottelua "mitähän tästäkin tulee?" "Varmaan ihan kauhee" "pitäskö huomenna värjää tummaks koko pää?"
Kello tulee 01.00, naista väsyttää. Väriaineen pois peseminen ja vilkaisu peiliin "ihan sama, meen nukkumaan."
Nainen herää uuteen aamuun jännittyneenä "pilasinko tukkani?!" Auki harjatut luonnonkiharat estää naista näkemästä lopullista lopputulosta. Peilistä katsoo pissaisessa lumessa pyörinyttä puudelia muistuttava olento.
Nainen päättää suoristaa tukan nähdäkseen värjäyksen lopullisen tuloksen. Jännittää edelleen. Suoristuksen jälkeen mieli hieman rauhoittuu "no, ei ihan niin paha kuin pelkäsin". Pieni hengähdys. Naisen mielestä tukka on silti pykälän liian kellertävä joten pää vesipisteen alle ja hopeashampoota tukkaan sellaisella intensiteetillä, että puoli pesuhuonetta vaatii huuhtelua.
Nainen kuivattaa ja suoristaa tukkansa uudelleen. Noin. Nyt pääsee leikkaamaan tukkaa. Nainen on tietoinen riskeistä mitä sisältyy omatoimiseen tukanleikkuuseen, mutta tekee sen silti. Mielessä kilkattaa eurot jotka tässäkin on säästynyt. Leikattuaan tukkansa naisella on silti huono mieli. Päällimmäiseksi pyrkii ajatus "IHAN SAMA!" "V***u olkoot" "Näytetään sit perseeltä ku muutakaan tästä saa aikaseksi" Sitten nainen ymmärtää "ai helvetti: mullahan on PEEÄMÄSSÄT!".

Omien PMS - oireidensa suhteen sairaudentuntoinen nainen voi nauraa tälle mieltä riipivälle ajan jaksolle naisen kuukaudesta. Perseelleen mennyt himakampaajaprojekti ei harmita enää niin paljon, koska nainen ymmärtää sisimmästään kumpuavan silmittömän aggression olevan vain pala naisen elämää; ja tuona aikana nainen ei onnistu omasta mielestään missään.

Konsultoiva puhelu toiselle naaraalle piristää tunnelmaa entisestään. Se missä toinen nainen on äkkipikainen ja aggressiivinen voi toinen nainen olla tunnesyöppö ja paranoidinen. Ei o helppoa kellään. Tämän ymmärtäminen selkiinnyttää myös edeltävää viikkoa jolloin vähän kaikki on menny tunteisiin ja nainen on halunnut syödä kaiken mikä ei juokse karkuun.

 

Ylenpalttinen itseinho ja raivoherkkyys helpotti, hetkeksi. Jännäksi homman tekee se, että koskaan ei tiedä mikä laukaisee seuraavan setin. Peace and löööööv.

Tiistaiperinne

Tammikuu, talven ei enää luulis yllättävän ketään. Lähdin hakemaan teiniä kaveriltaan ja keli oli juuri sellainen mitä nyt Suomen keliltä voi odottaa. Lunta sataa ja kaikkia vituttaa. Liukastakin oli, mutta tätä osasin odottaa joten nou hätä.

Olin itseasiassa aika iloinen, että on auto.

Kaks viikkoa sitten raskaan aamuvuoron päätteeksi se jätti tielle, kiittelin taas osakaskoa hinauksesta ilman omavastuuta. Järjetön säätö, että auton sai tienposkesta korjaamolle ja itsensä tarhan kautta kotiin. Sattuipa vielä sopivasti sillon kaksi vapaapäivää niin ehti saada auton kuntoon ennen kuin oli ajankohtaista ite palata sorvin äärelle. Se rahanmeno vitutti silti, koska olis sitä muitakin kohteita mihin niitä euroja laittaa. Mutta no. Muuten ei pääse töihin ni ei muuta ku peltilehmä kuosiin ja paanalle.
Tuosta ikävästä sattumasta viikko eteenpäin ja matkalla töihin mun autolle tuli taas huonomieli jostain. Tällä kertaa osasin itte päätellä suuntaa antavasti mikä vois olla ongelmana. Sain auton tälläkertaa kaupan pihaan mihin se sitten jäikin. Taas säätöä et pääsi töihin ja töistä pois ja asioille. Sillon sielua korvensi niin, että yhden välin kuljin taksilla.
Töissä sain yllättyneitä reaktioita siitä miten tiedän autoista senkin verran kuin tiedän (huono karma autojen kanssa on opettanut paljon, tiedän asiat jotka tiedän koska olen kokenut ne kaikki). Toisin kuin kuvittelisi, tietäminen ei juurikaan helpota elämää vaan lisää tuskaa. Koska vian luonteesta riippuen myös korjauskustannukset on helpompi laskea päässä ennen kuin joku asiasta enemmän tietävä on niitä ehtinyt kertoa. No, uusittiin vertonivel. Pikkasen huokeammalla pääsin mitä olin pelännyt, joten hieman sai olla tyytyväinen ettei ollut se vetoakseli mitä jännitin.

Nyt ajellessa likan kanssa kuunneltiin Robinia. Se lahjakas poika lauleskeli kesärenkaista ja paremmista keleistä. Laulettiin molemmat ihan fiiliksissä mukana. Mieleen tulvi kesäisiä ajatuksia ja melkein tunsin auringon kasvoillani. Kaasua painaessa mielikuva kesästä ja voimakkaasta avoautosta täytti mielen. Palmuja, nekin vois olla siinä mielikuvassa. En tosin päässyt niin pitkälle ajatuksessa koska tajusin ajaneeni oikean risteyksen ohi. Liukkaassa lumikelissä autoa kääntämään ja paluu oikeaan risteykseen. Loppupätkä olikin sellaista lumimuhjua, mikä toisaalta helpotti erilaisten äänten tunnistamista paremmin. Pakoputki. Mielikuvan urheilullinen avoauto muuttui hyvin nopeasti poliittisesti korrektiin perheautoon jota on kerran viikossa saanut korjata, ja korjauslistalla seuraavana seisoo pakoputki, ainakin rouheasta pörinästä päätellen. Edellisellä kerralla kun putkeen kajottiin niin vaihdettiin vaan se loppupää, ajattelin vähän säästäväni.
 Varmaan maanantaina katsastuksesta kertovat kuinka akuutti ongelma se on. Tietty se, että sisällä ajoittain haiskahtaa voi viitata siihen, että meidän "tiistaina korjaamolla" perinne saa jatkoa.

En käy kampaajalla tänäkään vuonna.

 

Blogger - cheaper than therapy

Joo, aika taas oksentaa ajatuksia, vaikka vastahan tuo edellinen teksti tuli lisättyä. Eiku hetkinen...

 No mutta. Elämä rullaa. 

Sinkkumutsina arjen sankaruuden viittaa harteille himoiten. 

Oikeestaan pitäs saada joku mitali.

Oikeesti.

Kesä meni enemmän tai vähemmän sisällä kun jatkuvasti satoi vettä,

jonkinlaista ironiaa on ollu sit vuorostaan tässä pimeemmässä vuodenajassa.

Ulkoilu olis jees jos pystyis hengittämään, mutta pakkanen.

Eilen päätin, että loppuu himamujuaminen,

lähen likan kanssa isolle kirkolle mieltä sivistämään.

Mentiin luonnontieteelliseen museoon. 

Oltiin likan kanssa tästä puhuttu jo ennen joulua

 joten pitkät vapaat tuli kuin tilauksesta.

Rahaa viikon välein hajonneen auton korjaamisestakin jäi 

jotta siitäkään ei tämä reissu jäänyt kiinni 

(kiitos äiti).

Yleensä meidän lähtemiset on jotain enemmän tai vähemmän hallittua kaaosta. 

Ensin sluibaillaan ja vetkutellaan kunnes tulee järjetön kiire. 

Paitsi tänään. 

Aikataulu oli täysin avoin ja matkaan päästiin ilman yhtään leuan jumitusta. 

Ehdittiin jopa siihen aikasempaan junaan minkä olin jo mielessäni hyvästelly.

Vaikka Likka on sellaista tulistuvaa ja temperamenttista sorttia, 

musta on huikeeta miten sen voi ottaa mihin vain mukaan ja se on ku ihmisen mieli.

Tää paikkaa erinomaisesti kaikkia niitä hetkiä 

kun olen ajatellut olevani ehkä universumin paskin mutsi ja evoluution ihme, 

että ny ylipäätään olen kyenny lisääntymään.

Luonto on ollu toiveikas.

No Likan kanssa liikkumisessa tulee väkisin semmoinen itseriittoinen olo,

jossain on menny putkeen vaikka helpolla ei tämäkään ole saavutettu.

Luonnontieteellisessä museossa meitä ojennettiin, että niihin elukoihin ei saa koskea. 

Tuntu loogiselta, pyydettiin anteeksi eikä asiasta tarvinnu juuri enempää keskustella.

Oli varsin mukavaa ja nähtävää riitti.

Sitten tapahtui "se".

Se hetki, kun sä tunnet sisäisen mielensäpahoittajaeläkeläisesi

 heräävän horroksesta ja hienovaraisesti paheksut toisia kanssaeläjiä. 

"Eikö äitis oo opettanu"

Samaan näyttelytilaan tuli muutaman äidin saattelemana pienimuotoinen lauma lapsia. 

Ok, tietty lapset on jees, mullakin oli sellainen mukana.

Nämä äidit kulkivat huolettomana ikkunoilta toisille kuvaten puhelimillaan 

ja siellä ne niiden pyrypetterit juoksi ja kirkui ihan yhtä soittoa. 

Yksikään, toistan, YKSIKÄÄN näistä äideistä 

ei tehnyt elettäkään ojentaakseen muksujaan.

Tein välittömästi tulkinnan, että nämä on niitä keskustelupalstojen sankareita 

jotka hehkuttaa miten kovasti ne on äitejä ja tekee äitijuttuja ja 

"lapset tulee aina ensin" 

(omasta mielestäni tämä ei sulje pois sanan "EI" käyttämistä)

siinä samalla ne lapset omaksuu lauman herruuden ja tekevät miten lystäävät, 

missä sitten liikkuvatkin.

Voin olla väärässä, mutta tosiasia on se, 

että yksikään ei rajannut sitä lasten riekkumista.

Jumalauta.

Tässä mä en paheksu niitä lapsia, 

vaan niitä aikuisia jotka ei ny hoitanu sitä omaa tonttiaan.

Lapset on vilkkaita, lapsilla kuuluu olla kivaa jne jne. 

Mutta aikuisten tehtävä on opettaa käytöstavat.

Riekkukoot kotona, lumipenkalla, leikkipuistossa, 

missä ikinä mikä on riekkumiseen soveltuva ympäristö.

Mutta ei ~ jumalauta ~ museossa.

Olen puhunut. Meni tunteisiin. Museo oli hieno.

 

Tässä kuva museosta.

@ Luonnontieteellinen museo, LUOMUS, Helsinki