Mä en tajua. Ei vain pysty ymmärtämään.
Miten OI miten ihmiset onnistuu luomaan toimivan ja tasapainoisen parisuhteen? Mihin se perustuu?
Ajoittain olen tuntenut, että sokea taluttaa sokeaa... Homma ei ota toimiakseen, ei vaikka mitä tekisi. Molemmat ajautuu omille jo toimimattomiksi todetuille urilleen, vaikka kuinka on luvattu ettei näin tapahtuisi.
Parisuhteen päättyessä sitä miettii asioita olisiko jotakin voinut tehdä toisin. Ei olisi. En ainakaan tiedä mitä. Sitten sitä huomaa satuttavansa toista sydänjuuriaan myöten vaikka se olisi viimeinen asia mitä tahtoisi tehdä. Mutta jos vain ei halua enää jatkaa? Ei koe kutsumusta taistella virtaa vastaan mutta ei myöskään lillua virran vietävänä. Kuten joku joskus on sanonut: vain kuolleet kalat ui virran mukana, mutta näinpä ne virtaa vastaan pomppivatkin menevät ylävirralle kuolemaan. Mikä siis vaihtoehtona. Kyhätä se oma lampi missä tuudittautua turvallisuuden tunteeseen ja unohtaa, että lätäköitä on muuallakin?
Tänään mietin niitä kertoja kun olen kuullut tarinoita painajaismaisista anopeista, tai vähintään ahdistavista. Pitää siivota ja ressata kuukausi etukäteen anopin vierailua, eukko viipyy tunnin ja heti pitää puolisolle natista miten sen kotkan silmäkulma taas nyki kun lasta kiellettiin koskemasta pistorasiaan. Ja nämä pariskunnat, ketkä hyljeksivät anoppejaan tuntuu olevan niitä näennäisesti onnellisempia. Onko näin, että yksi tapa muodostaa toimiva parisuhde on luoda valta taistelu anopin kanssa kenelle mies kuuluu ja ketä sen kuuluu "palvella", näytetään mistä se kana pissii ja valtaistuin on saanut uuden omistajan?
Itse olen tullut anopintekeleitteni kanssa varsin hyvin juttuun, toisten paremmin kuin toisten, mutta huonoissa ja stressaavissa väleissä en ole ollut koskaan. Onko tämä ensimmäinen varomerkki missä pitäisi jo hälytyskellojen soida?
Vai onko omassa ajatusmaailmassani jotain vinksallaan? Olisinko luonut suhteelle varmemman pohjan alkamalla natisemaan siitä anopista, tehnyt selväksi puolisolleni kenen valtakuntaan hän on liittynyt kun on minut valinnut "there can be only one!!!!"?
Myös ne, ketkä näennäisesti tulevat toimeen anoppinsa kanssa, mutta tämän poistuttua näköpiiristä varovasti arvostelevat anopin kommentteja ja kyseenalaistavat joka siunatun sanan mitä se nainen on suustaan päästänyt ihan vain tunnustellakseen kenen puolella puoliso on, ovat keskimääräisesti onnellisempia parisuhteessaan kuin ne, ketkä pelaa anoppinsa kanssa lautapelejä ja käy marketeissa shoppailemassa. Poikkeus vahvistaa säännön.
Jatkopohdinta: Kun Murkku tuo tyttöystäväänsä joskus näytille, pitääkö sille vittuilla ihan vain varulta, jos sillä vaikka olisi myönteinen vaikutus suhteen kestoon?
En tiedä. En tiedä mitään. Ainoa asia, mikä on kirkkaana mielessä, en koskaan halua enää mennä rikki.
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
maanantai 5. marraskuuta 2012
Kosketus
Blogi hiljaisuutta on kestänyt ja kestänyt.
Ei ole huvittanut, ei ole ollut painokelvollista tekstiä.
Elämä on heitellyt uusille urille mihin on tarvinnut kohdistaa kaikki energia mitä omistaa ja mitä ikinä on saanut itseensä varastoitua.
Kaiken kaaoksen keskellä olin väsynyt. En ollut kosketettavissa.
Putkinäkö kytkeytyi päälle ja arjesta piti selviytyä. Kohdallani tämä taitaa olla ainoa keino muuttaa asioita, ei se helpoin tie.
Itse asiassa mulla on järisyttävän kehno tapa kasata murheita itselleni. Kuvittelen selviäväni mistä vain ja kestäväni mitä vain. "hiljaa hyvää tulee" ynnä muut laimeat motot mitä ihmisellä voi olla niin kyllä, multa on löytyny kai ne kaikki. Olen osannut arvostaa kaikkia muita paitsi itseäni ja olen näin osa syyllinen huonoon oloon mitä matkan varrella olen kerännyt. Siitä irti rimpuilu ei ole helpointa mitä tiedän, mutta se on mahdollista.
Nyt olen rimpuillut ja kovaa. Olen ymmärtänyt oman hyvinvointini tärkeyden. Kuten sanotaan "if momma ain`t happy ain`t nobody happy". Elämän palaset alkaa loksahdella paikalleen pitkälti sen takia, että olen ollut rohkea ja aktiivinen toimija omassa elämässäni, terveellä tavalla itsekäs. Eihän sitä kukaan muukaan voi mun puolesta tehdä. Elämä tasaantuu, alkaa löytyä tasapaino kaiken kaaoksen keskelle ja voi hengähtää tyytyväisenä "kyllä tämä tästä".
Näitä asioita pohtiessani suuntasin Tavastialle vapaaillan viettoon.
Keikan ensimmäinen kappale kosketti! Se kosketti jostain hyvin syvältä. Juuri kun tuntuu, että on alkanut uskaltaa elää, on Marko Annala onnistunut tämänkin taikomaan sanoiksi.
En ennen oikein koko orkesteria osannut arvostaa, enkä tiedä miksi, mutta sanoituksiin perehdyttyäni olen muuttanut rajusti kantaani! Parhautta.
Ihan äkkiä en osaa nimetä ketään kuka paremmin osaisi sanoituksillaan koskettaa ihmistä.
Tässä siis kappale millä jokaisen tulisi päivänsä aloittaa ja tämän myötä hyvää yötä.
Ei ole huvittanut, ei ole ollut painokelvollista tekstiä.
Elämä on heitellyt uusille urille mihin on tarvinnut kohdistaa kaikki energia mitä omistaa ja mitä ikinä on saanut itseensä varastoitua.
Kaiken kaaoksen keskellä olin väsynyt. En ollut kosketettavissa.
Putkinäkö kytkeytyi päälle ja arjesta piti selviytyä. Kohdallani tämä taitaa olla ainoa keino muuttaa asioita, ei se helpoin tie.
Itse asiassa mulla on järisyttävän kehno tapa kasata murheita itselleni. Kuvittelen selviäväni mistä vain ja kestäväni mitä vain. "hiljaa hyvää tulee" ynnä muut laimeat motot mitä ihmisellä voi olla niin kyllä, multa on löytyny kai ne kaikki. Olen osannut arvostaa kaikkia muita paitsi itseäni ja olen näin osa syyllinen huonoon oloon mitä matkan varrella olen kerännyt. Siitä irti rimpuilu ei ole helpointa mitä tiedän, mutta se on mahdollista.
Nyt olen rimpuillut ja kovaa. Olen ymmärtänyt oman hyvinvointini tärkeyden. Kuten sanotaan "if momma ain`t happy ain`t nobody happy". Elämän palaset alkaa loksahdella paikalleen pitkälti sen takia, että olen ollut rohkea ja aktiivinen toimija omassa elämässäni, terveellä tavalla itsekäs. Eihän sitä kukaan muukaan voi mun puolesta tehdä. Elämä tasaantuu, alkaa löytyä tasapaino kaiken kaaoksen keskelle ja voi hengähtää tyytyväisenä "kyllä tämä tästä".
Näitä asioita pohtiessani suuntasin Tavastialle vapaaillan viettoon.
Keikan ensimmäinen kappale kosketti! Se kosketti jostain hyvin syvältä. Juuri kun tuntuu, että on alkanut uskaltaa elää, on Marko Annala onnistunut tämänkin taikomaan sanoiksi.
En ennen oikein koko orkesteria osannut arvostaa, enkä tiedä miksi, mutta sanoituksiin perehdyttyäni olen muuttanut rajusti kantaani! Parhautta.
Ihan äkkiä en osaa nimetä ketään kuka paremmin osaisi sanoituksillaan koskettaa ihmistä.
Tässä siis kappale millä jokaisen tulisi päivänsä aloittaa ja tämän myötä hyvää yötä.
Sydän käskee järki sallii
vähän kerrassaan laittaa toimimaan
tavoittaa voit kaiken kalliin
siis suuntaa tulevaan askel kerrallaan
teetkö oikein teetkö väärin?
Kenpä tietäis sen antaisi vastauksen
jos viisastuisit siinämäärin
kuulisit vastauksen
uskoisitko sen?
Älä pelkää vaan uskalla elää
et saa käpertyä sisimpään
luota itseesi uskalla elää
et saa tyytyä vähempään
voi olla että astut harhaan
niinkin käydä voi jos vain unelmoit
sydän tuntee reitin parhaan
jos siis unelmoit kuuntele kun voit
Älä pelkää vaan uskalla elää
et saa käpertyä sisimpään
luota itseesi uskalla elää
et saa tyytyä vähempään
Älä pelkää vaan uskalla elää
et saa käpertyä sisimpään
luota itseesi uskalla elää
et saa tyytyä sen vähempään
Uskalla elää!
keskiviikko 29. elokuuta 2012
-1 kissa
Tänään tuli tiukka paikka eteen. Dille oksensi TAAS kaikki ruuat, tätä on tapahtunut liian usein, eikä viimeaikoina sen virtsanpidätyskykykään ole ollut ihan terässä. Silmät on ollut on offina sumeana jo tovin ja nyt piti tehdä se päätös mitä kukaan lemmikin omistaja ei halua tehdä... Piti päättää, ettei kärsimykset enää jatku.
Soito eläinlääkäriasemalle oli öh... mielenkiintoinen?
Siellä viisissäkymmenissä oleva hoitajatar vastasi puhelimeen ja kävi homman läpi puhelimessa ikäänkuin olisi keskusteltu kahvinkeittimen korjaamisesta. Pidättelin itkua.
Sovittiin aika jolloin kissan kanssa sinne menen, ja "hoidetaan sitten se maksu alta pois".
Jep. Pakkasin kissan koppaan ja koko matkan se jaksoi naukua peloissaan, reppana, kyynelien takaa yritin vakuutella "ei ole mitään hätää..." Suuren luokan kusetus, olihan siinä nyt jotain hätää kuitenkin...
Päästiin perille, poltin tupakan, kissa makoili laatikossa odottavaisella kannalla.
Vastaanotto oli yhtä lämmin kuin puhelu. Hoitaja ohjasi huoneeseen ikäänkuin olisi ollut valtava hoppu jo johonkin muualle. Yritin kysellä olisiko minkä hintaista saada niitä tuhkia takaisin itselle niin hoitaja viittasi kintaalla "no sehän riippuisi siitä astiasta olisko posliinia vai pahvia, joukko tuhkaus on ihan hyvä" Jaa... no niin kai sitten, ei tässä minkään kultaämpärin päällä kuitenkaan istuta...
Eläinlääkäri oli empaattisempi, tai ehkä sopivaa sanoa, että eläinlääkäri oli empaattinen, se hoitaja ei sitä ollut.
Kehui kissaa kauniiksi ja oli huomaavainen toimenpiteessä. Dille oli selvästi valmis lähtemään, edes rauhoituspiikki ei saanut sitä reagoimaan mitenkään, oli vain hiljaa vatsaani vasten. Lisää itkua.
Siihen se sitten nukahti, meidän prinsessa, suuren luokan Diiva. Sillä ei ikinä ollut omistajaa, vaan uskollinen ja palveleva henkilökunta.
Lähtiessäni pois asemalta, mietin miten kummallistaa oli se, että missään vaiheessa tätä prosessia kukaan ei kysynyt syytä siihen miksi kissa pitää lopettaa... Se oli meille suuri menetys, rakas osa perhettä vaikka välillä vaikeuksia sen kanssa olikin, mutta sen kuolemasta tehtiin niin arkipäiväistä... ehkä se niille on sitä, mutta meille se ei ollut. Päätös ei ollut helppo. Ihme kun ei tarjottu "ryhmä" alennusta!
Soito eläinlääkäriasemalle oli öh... mielenkiintoinen?
Siellä viisissäkymmenissä oleva hoitajatar vastasi puhelimeen ja kävi homman läpi puhelimessa ikäänkuin olisi keskusteltu kahvinkeittimen korjaamisesta. Pidättelin itkua.
Sovittiin aika jolloin kissan kanssa sinne menen, ja "hoidetaan sitten se maksu alta pois".
Jep. Pakkasin kissan koppaan ja koko matkan se jaksoi naukua peloissaan, reppana, kyynelien takaa yritin vakuutella "ei ole mitään hätää..." Suuren luokan kusetus, olihan siinä nyt jotain hätää kuitenkin...
Päästiin perille, poltin tupakan, kissa makoili laatikossa odottavaisella kannalla.
Vastaanotto oli yhtä lämmin kuin puhelu. Hoitaja ohjasi huoneeseen ikäänkuin olisi ollut valtava hoppu jo johonkin muualle. Yritin kysellä olisiko minkä hintaista saada niitä tuhkia takaisin itselle niin hoitaja viittasi kintaalla "no sehän riippuisi siitä astiasta olisko posliinia vai pahvia, joukko tuhkaus on ihan hyvä" Jaa... no niin kai sitten, ei tässä minkään kultaämpärin päällä kuitenkaan istuta...
Eläinlääkäri oli empaattisempi, tai ehkä sopivaa sanoa, että eläinlääkäri oli empaattinen, se hoitaja ei sitä ollut.
Kehui kissaa kauniiksi ja oli huomaavainen toimenpiteessä. Dille oli selvästi valmis lähtemään, edes rauhoituspiikki ei saanut sitä reagoimaan mitenkään, oli vain hiljaa vatsaani vasten. Lisää itkua.
Siihen se sitten nukahti, meidän prinsessa, suuren luokan Diiva. Sillä ei ikinä ollut omistajaa, vaan uskollinen ja palveleva henkilökunta.
Lähtiessäni pois asemalta, mietin miten kummallistaa oli se, että missään vaiheessa tätä prosessia kukaan ei kysynyt syytä siihen miksi kissa pitää lopettaa... Se oli meille suuri menetys, rakas osa perhettä vaikka välillä vaikeuksia sen kanssa olikin, mutta sen kuolemasta tehtiin niin arkipäiväistä... ehkä se niille on sitä, mutta meille se ei ollut. Päätös ei ollut helppo. Ihme kun ei tarjottu "ryhmä" alennusta!
tiistai 14. elokuuta 2012
Ei mun päivä
On aikoja millon kaikki vaan hyvin yksinkertaisesti tökkii. Vitutuksen määrä kulminoituu siihen pisteeseen, ettei pysty edes puhumaan. Ei löydy sanoja keskusteluun. Sitten kun saa jonkun ystävän luurinpäähän niin sanat tulee omituisessa järjestyksessä eikä tarinan loogisuudella pääse ihmeemmin pätemään.
Tänään on ollut sellainen päivä. Tai no kai näitä on ollu tässä useampiakin, mutta tänään erityisesti. Monenlaiset asiat painaa niskaan jonka tuloksena olen ollut kireä.
Likka on tietenkin haistanut hermonkireyttä ilmoilla ja on panostanut ihan tosissaan käymään läpi joka jumalan nurkan mihin ei saa koskea. On heitelty pleikka pelit, on paiskottu lasivitriinin ovia, on retuutettu kissaa ja ja ja ja... noita ei edes jaksa luettella. Ja kyllä, näistä kun jollekkin sitten sattuu mainitsemaan niin johan alkaa viisautta virrata, tulee hyviä ideoita "ootsä kokeillu tätä" ja näitä sitten kuuntelee vasen silmä nykien ja hampaiden välistä sihisten "kato eipä ole tulllut mieleen EI". En koe olevani erityisen uusavuton, hyvin olen Murkunkin kanssa pärjännyt aikanaan ja hyvin on luonnostaan keksinyt niitä väkivallattomia ratkaisuja tilanteiden hoitamiseen joten miksikäs en niitä keksisi nyttenkin. Ehkä toivon, että jos joku haluaa lohduttaa tätä hermorauniota niin ei ainakaan ala ns. opettamaan isäänsä... no tiedätte kyllä mitä tekemään.
No, aamupäivällä tarjoutui tilanne lähteä yksin keskustaan. Käytin sen! Eka puolituntia Kelan penkkiä kuluttaen, ei rentouttavaa vaikutusta. Sieltä kun pääsin bongasin tienlaidassa auton jossa apukuskin paikalla istui vanha sympaattisen näköinen papparainen. Pappa oli ihmeissään kun auto lipui vähän kerrallaan eteenpäin, ihan omin avuin. Itteä alkoi jännittämään minne asti se auto on päättänyt mennä joten käännyin takaisin auton luo. Pappa sammutti auton ja avasi ikkunaa, kysäisin kannattaisko laittaa vaikka käsijarrua päälle ettei auto ihan mihin sattuun matkusta. Pappa hymyili nätisti ja kertoi auton olevan automaattivaihteinen joten siinä ei tarvii laittaaa... Ok, oma valinta. Pappa kiitti kuitenkin huolehtimisesta ja jatkoin matkaa. Päivän hyvä työ tehty. Ehkä karma muistaa minua nyt?
Olen pitkään kytännyt yhtä tiettyä kirpparia minne ei rattaiden kanssa mahdu: nyt menen sinne! Kunnes huomasin sen putiikin ikkunassa kytin :" avoinna kesä-heinä ja elokuussa maanantaina keskiviikkona ja perjantaina klo 11-15" Jep, ei vieläkään onnistu. Ihan kuraa ne kuitenkin myy joten mitäs tuosta. Menin toiselle kirpparille joka oli siinä ihan hollilla, väkeä oli paljon, iloisia venäläisiä lumppujen kimpussa ja lapset pitkin käytäviä leikkimässä. Se siitä. Lähdin kahville.
Kaupungilla hengailulla ei ollut aivan sitä rentouttavaa vaikutusta mitä olin toivonut joten päätin lähteä kotiin. Olin pysäköinyt uuden farmarimallin automme ns taskuparkkiin tienlaitaan. KeRtakaikkisen LOISTAVA ratkaisu! Koska tälläisenä päivänä mitkä on mahdollisuudet siihen, että kanssa autoilijat motittaa sut siihen tienlaitaan! Hermokireänä ja pettyneenä löntystin autolle ja mitä näenkään? Auton edessä on n.50cm tilaa ja auton takana hurjat 50cm liikkumavaraa! Istuin kuskin paikalle ja puhisin. Vitutti. Eikö ne idiootit osaa parkkeerata autojaan? Mikä ihmistä riivaa kun pysäköi toisen puskuriin kiinni?? Teki mieli kirjottaa lappu ikkunaan... en kirjottanu. Sain kuin sainkin vitkuteltua yllättävän vähällä vaivalla auton pois siitä raosta, toisin ku ne idiootit, minä osaan ajaa sitä autoa ja jos olen auton saanut parkkiin niin saan sen kyllä siitä poiskin, vaikka sitten pitäisi nostaa sen toisen urpon auto paikaltaan! Angst!
Iltapäivästä ajattelin lähteä likan kanssa pihalle, saisi paahtaa energiaansa siellä niin ehkä ilta olisi jotakuinkin seesteisempi. Kaksi tuntia kierreltiin pitkin lähiötä ja puistoilua ja ja ja ja.. (ps: te pikkuvanhat varhaisteinit ja pikkupissikset ketkä sitä roskaa, röökintumppeja ja energiajuomatölkkisaastaa sinne puistoon viljelee, voitte olla varmoja, että tämä äiti syöttää ne teille jos näkee tuota toimintaa oman naamansa edessä!)
tultiin kotiin ja heti samoihin hommiin ku heti aaamusta... oli taas vitriini ja tv-taso kovilla kuten äidin hermotkin.
Tälläisinä päivinä on helppo muistaa niitä työssä käyvien kommentteja hoitovapaasta " mitäs siinä, sä saat olla kotona ja tehä mitä lystäät ja ihan omalla aikataululla Sullon nii helppoo kun ei tartte kestää niitä työsioita ja saa kans nukkua pitempään" jne jne jne.. joo o sitähän tämä on. Helppoa on ku heinänteko ja ihan omalla aikataululla. Hajotkaa sinne sorvin ääreen kyllä tässä sielu lepää!
Tänään on ollut sellainen päivä. Tai no kai näitä on ollu tässä useampiakin, mutta tänään erityisesti. Monenlaiset asiat painaa niskaan jonka tuloksena olen ollut kireä.
Likka on tietenkin haistanut hermonkireyttä ilmoilla ja on panostanut ihan tosissaan käymään läpi joka jumalan nurkan mihin ei saa koskea. On heitelty pleikka pelit, on paiskottu lasivitriinin ovia, on retuutettu kissaa ja ja ja ja... noita ei edes jaksa luettella. Ja kyllä, näistä kun jollekkin sitten sattuu mainitsemaan niin johan alkaa viisautta virrata, tulee hyviä ideoita "ootsä kokeillu tätä" ja näitä sitten kuuntelee vasen silmä nykien ja hampaiden välistä sihisten "kato eipä ole tulllut mieleen EI". En koe olevani erityisen uusavuton, hyvin olen Murkunkin kanssa pärjännyt aikanaan ja hyvin on luonnostaan keksinyt niitä väkivallattomia ratkaisuja tilanteiden hoitamiseen joten miksikäs en niitä keksisi nyttenkin. Ehkä toivon, että jos joku haluaa lohduttaa tätä hermorauniota niin ei ainakaan ala ns. opettamaan isäänsä... no tiedätte kyllä mitä tekemään.
No, aamupäivällä tarjoutui tilanne lähteä yksin keskustaan. Käytin sen! Eka puolituntia Kelan penkkiä kuluttaen, ei rentouttavaa vaikutusta. Sieltä kun pääsin bongasin tienlaidassa auton jossa apukuskin paikalla istui vanha sympaattisen näköinen papparainen. Pappa oli ihmeissään kun auto lipui vähän kerrallaan eteenpäin, ihan omin avuin. Itteä alkoi jännittämään minne asti se auto on päättänyt mennä joten käännyin takaisin auton luo. Pappa sammutti auton ja avasi ikkunaa, kysäisin kannattaisko laittaa vaikka käsijarrua päälle ettei auto ihan mihin sattuun matkusta. Pappa hymyili nätisti ja kertoi auton olevan automaattivaihteinen joten siinä ei tarvii laittaaa... Ok, oma valinta. Pappa kiitti kuitenkin huolehtimisesta ja jatkoin matkaa. Päivän hyvä työ tehty. Ehkä karma muistaa minua nyt?
Olen pitkään kytännyt yhtä tiettyä kirpparia minne ei rattaiden kanssa mahdu: nyt menen sinne! Kunnes huomasin sen putiikin ikkunassa kytin :" avoinna kesä-heinä ja elokuussa maanantaina keskiviikkona ja perjantaina klo 11-15" Jep, ei vieläkään onnistu. Ihan kuraa ne kuitenkin myy joten mitäs tuosta. Menin toiselle kirpparille joka oli siinä ihan hollilla, väkeä oli paljon, iloisia venäläisiä lumppujen kimpussa ja lapset pitkin käytäviä leikkimässä. Se siitä. Lähdin kahville.
Kaupungilla hengailulla ei ollut aivan sitä rentouttavaa vaikutusta mitä olin toivonut joten päätin lähteä kotiin. Olin pysäköinyt uuden farmarimallin automme ns taskuparkkiin tienlaitaan. KeRtakaikkisen LOISTAVA ratkaisu! Koska tälläisenä päivänä mitkä on mahdollisuudet siihen, että kanssa autoilijat motittaa sut siihen tienlaitaan! Hermokireänä ja pettyneenä löntystin autolle ja mitä näenkään? Auton edessä on n.50cm tilaa ja auton takana hurjat 50cm liikkumavaraa! Istuin kuskin paikalle ja puhisin. Vitutti. Eikö ne idiootit osaa parkkeerata autojaan? Mikä ihmistä riivaa kun pysäköi toisen puskuriin kiinni?? Teki mieli kirjottaa lappu ikkunaan... en kirjottanu. Sain kuin sainkin vitkuteltua yllättävän vähällä vaivalla auton pois siitä raosta, toisin ku ne idiootit, minä osaan ajaa sitä autoa ja jos olen auton saanut parkkiin niin saan sen kyllä siitä poiskin, vaikka sitten pitäisi nostaa sen toisen urpon auto paikaltaan! Angst!
Iltapäivästä ajattelin lähteä likan kanssa pihalle, saisi paahtaa energiaansa siellä niin ehkä ilta olisi jotakuinkin seesteisempi. Kaksi tuntia kierreltiin pitkin lähiötä ja puistoilua ja ja ja ja.. (ps: te pikkuvanhat varhaisteinit ja pikkupissikset ketkä sitä roskaa, röökintumppeja ja energiajuomatölkkisaastaa sinne puistoon viljelee, voitte olla varmoja, että tämä äiti syöttää ne teille jos näkee tuota toimintaa oman naamansa edessä!)
tultiin kotiin ja heti samoihin hommiin ku heti aaamusta... oli taas vitriini ja tv-taso kovilla kuten äidin hermotkin.
Tälläisinä päivinä on helppo muistaa niitä työssä käyvien kommentteja hoitovapaasta " mitäs siinä, sä saat olla kotona ja tehä mitä lystäät ja ihan omalla aikataululla Sullon nii helppoo kun ei tartte kestää niitä työsioita ja saa kans nukkua pitempään" jne jne jne.. joo o sitähän tämä on. Helppoa on ku heinänteko ja ihan omalla aikataululla. Hajotkaa sinne sorvin ääreen kyllä tässä sielu lepää!
torstai 9. elokuuta 2012
Lisää kissoja!!!
Eilen otin härkää sarvista ja pyykkäsin käsin sohvatyynyjen päälliset, pari vuotta ne oli hikeä ja muuta sontaa keränneet sohvalla ja väri ei ihan täsmännyt sitä muistikuvaa mitä niihin tekstiileihin liittyi hankinta-aikaan sijoittuen. Rypistys. En juurikaan perusta nyrkkipyykistä, mutta sitäkin on ajoittain harrastettava jos ei halua pilata jo hankittuja tekstiileitä ja mennä ostamaan aina uutta. Sain illasta vielä mainion ajatuksen siirtää päälliset kuivaustelineeltä saunaan kuivumaan. Ja siitä se sitten lähti, taas.
Taloudesta löytyy hetivalmis sauna, joten siellä on aina tasainen 30-40 astetta lämmintä. Taloudessa on myös kaksi kissaa jotka tykkäävät oksennella lauteiden alle. Millon karvapalloja milloin jotain muuta mitä nyt suinkin ovat sisuksiinsa tunkeneet. GRRREAT! Sauna haiskahti kuolemalle joten enpä sitten laittanut sinne mitään. Painoin oven kiinni ja leikin ettei mitään olisi vialla. Tänään saunaa pestessä muistelin kaikkia kliseitä mitä lemmikkien omistamiseen liitetään; verenpaine laskee ja on onnellisempi olo, lemmikit viihdyttää omistajiaan vallattomilla leikeillä ja sanottiinpa niiden tarjoavan hyvät naurut ainakin kerran päivässä, ne on niin veikeitä otuksia. Jep.
Heti alkuun voin sanoa, että rakastan kumpaakin kissaa valtavasti! Mutta noihin kliseisiin en lähde. En myöskään muista kenellekkään raivokkaasti markkinoineeni kissan hankkimista, syystä että sitä mielikuvaa on turha alkaa kiillottelemaan vaan julma totuus pöytään ja jos vielä tahtoo kissan tai useamman, on jotenkin kartalla siitä mitä on tekemässä.
Juu, kyllä meillä kissat hellyyttä tarjoaa yllinkyllin, oheistoimintana tälle on ykäily pitkin kämppää (yleensä saunan lattialle tai matolle) joka helkutin tekstiili on raiskattu, langat repsottaa ja yöllä herää raivokkaaseen sohvan raateluun. Huippu hetkiä on se kun siihen herää ja lähtee hätistämään kissaa sohvan kimpusta ja saa osakseen intensiivisen katsekontaktin ja ne helkutin kynnet ei vain irtoa sohvasta. Sähistään kilpaa. Veikeä ei olisi sana jolla kuvailisin kissaa, ainakaan tuollaisessa kohtaamisessa. Eikä naurata ei! Ai niin, myös kaikki kukat tulee syödyksi!
Herra X olisi jo valmis luopuman noista karvahanureista, minä en. Vaikka nuo elukat saa mut ajoittain aivan raivon partaalle silkalla idiotismillaan, niin ne on silti rakkaita. Itse olen ne valinnut ja kotiini ottanut, joten siis otan vastaan mitä ne tuo tullessaan, siihen asti kun niissä henki pihisee. Jos nyt pistäisin niitä kiertoon noinkin heppoisin syin, niin tuskin omatunto sallisi hankkia ikinä enää mitään lemmikkiä kun ei edellisiäkään loppuun asti hoitanut. Joten näillä mennään. Yölliset laminaattirevittelyjuoksut ja sohvan raatelut, matoille ja saunaan yrjöilyt, kukkien syömiset, ajoittaiset kissan pissit paikoissa mihin sellaiset ei kuulu, karvat vaatteissa suussa silmissä ja kodin tekstiileissä saa siis jatkoa. Noitten välissä saa rapsutella pehmeää turkkia ja saada vilpitöntä rakkautta ja hellyyttä sekä lempeitä katseita. Homma rullaa.
Taloudesta löytyy hetivalmis sauna, joten siellä on aina tasainen 30-40 astetta lämmintä. Taloudessa on myös kaksi kissaa jotka tykkäävät oksennella lauteiden alle. Millon karvapalloja milloin jotain muuta mitä nyt suinkin ovat sisuksiinsa tunkeneet. GRRREAT! Sauna haiskahti kuolemalle joten enpä sitten laittanut sinne mitään. Painoin oven kiinni ja leikin ettei mitään olisi vialla. Tänään saunaa pestessä muistelin kaikkia kliseitä mitä lemmikkien omistamiseen liitetään; verenpaine laskee ja on onnellisempi olo, lemmikit viihdyttää omistajiaan vallattomilla leikeillä ja sanottiinpa niiden tarjoavan hyvät naurut ainakin kerran päivässä, ne on niin veikeitä otuksia. Jep.
Heti alkuun voin sanoa, että rakastan kumpaakin kissaa valtavasti! Mutta noihin kliseisiin en lähde. En myöskään muista kenellekkään raivokkaasti markkinoineeni kissan hankkimista, syystä että sitä mielikuvaa on turha alkaa kiillottelemaan vaan julma totuus pöytään ja jos vielä tahtoo kissan tai useamman, on jotenkin kartalla siitä mitä on tekemässä.
Juu, kyllä meillä kissat hellyyttä tarjoaa yllinkyllin, oheistoimintana tälle on ykäily pitkin kämppää (yleensä saunan lattialle tai matolle) joka helkutin tekstiili on raiskattu, langat repsottaa ja yöllä herää raivokkaaseen sohvan raateluun. Huippu hetkiä on se kun siihen herää ja lähtee hätistämään kissaa sohvan kimpusta ja saa osakseen intensiivisen katsekontaktin ja ne helkutin kynnet ei vain irtoa sohvasta. Sähistään kilpaa. Veikeä ei olisi sana jolla kuvailisin kissaa, ainakaan tuollaisessa kohtaamisessa. Eikä naurata ei! Ai niin, myös kaikki kukat tulee syödyksi!
Herra X olisi jo valmis luopuman noista karvahanureista, minä en. Vaikka nuo elukat saa mut ajoittain aivan raivon partaalle silkalla idiotismillaan, niin ne on silti rakkaita. Itse olen ne valinnut ja kotiini ottanut, joten siis otan vastaan mitä ne tuo tullessaan, siihen asti kun niissä henki pihisee. Jos nyt pistäisin niitä kiertoon noinkin heppoisin syin, niin tuskin omatunto sallisi hankkia ikinä enää mitään lemmikkiä kun ei edellisiäkään loppuun asti hoitanut. Joten näillä mennään. Yölliset laminaattirevittelyjuoksut ja sohvan raatelut, matoille ja saunaan yrjöilyt, kukkien syömiset, ajoittaiset kissan pissit paikoissa mihin sellaiset ei kuulu, karvat vaatteissa suussa silmissä ja kodin tekstiileissä saa siis jatkoa. Noitten välissä saa rapsutella pehmeää turkkia ja saada vilpitöntä rakkautta ja hellyyttä sekä lempeitä katseita. Homma rullaa.
tiistai 24. heinäkuuta 2012
Kotiäidin kesäloma
Meillä lomaillaan, ainakin muut tekee niin. Teen itsekkin, lomailen, vaikkakin teen samoja juttuloisia mitä silloin kun muu pesue karkaa työn ja koulun pariin. Ei se haittaa, pidän tästä, on enemmän käsiä auttamassa ja pitämässä seuraa ja huolehtimassa siitä, ettei kielellisessä kehityksessä pääse tapahtumaan liian suurta taantumaa yksivuotiaan kanssa keskustellessa.
Murkku on ainakin irroitellut äitinsä kielenkantoja. On reenattu ihan tosissaan keskustelutaitoa, "vanhaa" äitiä huomioiden ei suinkaan ole otettu uusia ja jännittäviä keskustelun aiheita pöydälle, vaan jatketaan samoilla tutuilla ulkomuistissa olevilla "tää puhelin on ihan huono, miks muka ei voi vaihtaa puhelinta vuoden välein" "mix mä en I K I N Ä saa mitään uutta" ja "saanks mä ees lainaksi" aiheilla. Kunnes päätin keskustelun jälleen tuloksettomana meidän molempien mielenterveyttä säästääkseni. Väsytys tekniikka ei tehoa minuun, ainakaan joka kerta... Tietysti liian kiltin ihmisen ongelma on se, ettei missään ihmeessä haluaisi ikinä pahoittaa kenenkään mieltä, niin voin kertoa, että kyllä se voimille ottaa ja tolkutan itselleni kuin mantraa konsanaan, että tämä on erityisen tarpeellinen vaihe lapsen elämässä: pahoittaa mieltä asettamalla rajoja "kritiikistä" huolimatta. Kun kuppi on täynnä voi ladata pöytään Horatio Caine "one linerin" ja tehdä vaikuttava poistuminen tilanteesta. Toimii joka kerta, sen on pakko! Eihän mun ole tarkotus tuolle pojalle kaveriksi alkaa vaan olla se äiti, turvallinen aikuinen jolla on joskus jotain järkevää sanottavaa jolta ehkäpä joskus tulee kysyneeksi mitä kannattaisi tehdä.
Lomaa olen pitänyt myös blogista. En ole ehtinyt lukea toisten blogeja vaikka kiinnostusta on piisannut, on vain tullut aina jotain muuta tekemistä. Tämä tietysti on alkanut korpeamaan isosti. Tää on se "mun juttu" yksi pieni asia mistä revin riemua jaksamaan melko kaavamaista arkea ja missä pääsen hetkeksi pois neliöistä, ainakin ajatustasolla. Voi lukea toisten juttuja ja hetkeksi uppoutua jonkun toisen elämään ettei aina mieti vain niitä omia kuvioita. Jos ihmisellä on liikaa aikaa ajatella omia juttuja, kaavoja ja murheita, alkaa vanne pään ympärillä kiristyä ja sitten ei luonnollisesti kenelläkään ole kivaa. Parasta olis, kun naamatusten saisi keskustella ja vaihtaa kokemuksia, hyviä ja huonoja. Säilyis joku balanssi elämässä ja ehkä asiat pysyis jossain perspektiivissä ilman niitä vuoristoratoja. Se on harvinaista herkkua se, mutta onneksi ei poissuljettua! Että kiitokset niille jotka jaksaa niitä ryöppyjä ja vielä ymmärtää niitä.
Toinen syy miksi en ole kirjoittanut on se, että olen rehellinen ihminen. En ole aloittanut blogia paasatakseni mitään elämän ihanneasetelma värityksiä jos sellaisiin ei ole aihetta, vaan kirjoittaa elämästä millaisena sen koen. Oli siinä sitten huumoria mukana tai ei. Jos koen, etten voi rehellisesti ajatuksiani ilmaista, en sitä sitten tee lainkaan. Olen siis melko herkkä kritiikille, vaikkakin toivon sitä ajoittain saavani. Ehkä tatsi kirjoittamiseen pysyy parempana ja humoristisempana, kun kirjoittaa suhteellisen säännöllisesti, eikä vain silloin kun pää on hajoamispisteessä eikä muuta pakokeinoa näin sanotusti ole. Onneksi tämä skenaario ei toteudu tänään.
Loman kohokohta ehdottomasti on juhannus! Oltiin koko perhe mökillä. Alkuun jännitti, miten Likka nukkuu mökki olosuhteissa, mutta jännitys osottautui turhaksi. Likka nukkui mainiosti kaikki päikkärit ja yöt, kiitos hyvän sään ja jatkuvan ulkoilun. Sää oli tosiaankin mitä mainioin! Nautittiin grillatusta lihasta sekä ulkoisesti että sisäisesti, saunottiin, pelattiin porukalla pihalla eri pelejä ja Likka istui mökin nurkalla ja tiputteli kiviä kastelukannuun ja oli siitä ihan liekeissä. Paras leikki ikinä! Kukaan ei valittanut mistään ja joka naamaa koristi leveä hymy. Myös Murkulla! En edes muista koska meidän perheessä olisi vallinnut sellainen harmonia ja hyvä olo! Vielä näin jälkeen ajatellessa meinaa alkaa vetistellä sen juhannusaaton täydellisyyttä. Olen vakuuttunut, että siinä päivässä oli jotain taikaa. Sain nähdä väläyksen siitä millaista elämä myös voisi olla, ehkä, jossain täydellisessä maailmassa. Mutta saatiin ainakin se yksi päivä, on sekin jotain!
Aina ei nimittäin uusperheen arki ole ihan niin saumatonta ja toimi kuin kone, ei meillä, mutta sain tuon päivän ja olen siitä kiitollinen!
Murkku on ainakin irroitellut äitinsä kielenkantoja. On reenattu ihan tosissaan keskustelutaitoa, "vanhaa" äitiä huomioiden ei suinkaan ole otettu uusia ja jännittäviä keskustelun aiheita pöydälle, vaan jatketaan samoilla tutuilla ulkomuistissa olevilla "tää puhelin on ihan huono, miks muka ei voi vaihtaa puhelinta vuoden välein" "mix mä en I K I N Ä saa mitään uutta" ja "saanks mä ees lainaksi" aiheilla. Kunnes päätin keskustelun jälleen tuloksettomana meidän molempien mielenterveyttä säästääkseni. Väsytys tekniikka ei tehoa minuun, ainakaan joka kerta... Tietysti liian kiltin ihmisen ongelma on se, ettei missään ihmeessä haluaisi ikinä pahoittaa kenenkään mieltä, niin voin kertoa, että kyllä se voimille ottaa ja tolkutan itselleni kuin mantraa konsanaan, että tämä on erityisen tarpeellinen vaihe lapsen elämässä: pahoittaa mieltä asettamalla rajoja "kritiikistä" huolimatta. Kun kuppi on täynnä voi ladata pöytään Horatio Caine "one linerin" ja tehdä vaikuttava poistuminen tilanteesta. Toimii joka kerta, sen on pakko! Eihän mun ole tarkotus tuolle pojalle kaveriksi alkaa vaan olla se äiti, turvallinen aikuinen jolla on joskus jotain järkevää sanottavaa jolta ehkäpä joskus tulee kysyneeksi mitä kannattaisi tehdä.
Lomaa olen pitänyt myös blogista. En ole ehtinyt lukea toisten blogeja vaikka kiinnostusta on piisannut, on vain tullut aina jotain muuta tekemistä. Tämä tietysti on alkanut korpeamaan isosti. Tää on se "mun juttu" yksi pieni asia mistä revin riemua jaksamaan melko kaavamaista arkea ja missä pääsen hetkeksi pois neliöistä, ainakin ajatustasolla. Voi lukea toisten juttuja ja hetkeksi uppoutua jonkun toisen elämään ettei aina mieti vain niitä omia kuvioita. Jos ihmisellä on liikaa aikaa ajatella omia juttuja, kaavoja ja murheita, alkaa vanne pään ympärillä kiristyä ja sitten ei luonnollisesti kenelläkään ole kivaa. Parasta olis, kun naamatusten saisi keskustella ja vaihtaa kokemuksia, hyviä ja huonoja. Säilyis joku balanssi elämässä ja ehkä asiat pysyis jossain perspektiivissä ilman niitä vuoristoratoja. Se on harvinaista herkkua se, mutta onneksi ei poissuljettua! Että kiitokset niille jotka jaksaa niitä ryöppyjä ja vielä ymmärtää niitä.
Toinen syy miksi en ole kirjoittanut on se, että olen rehellinen ihminen. En ole aloittanut blogia paasatakseni mitään elämän ihanneasetelma värityksiä jos sellaisiin ei ole aihetta, vaan kirjoittaa elämästä millaisena sen koen. Oli siinä sitten huumoria mukana tai ei. Jos koen, etten voi rehellisesti ajatuksiani ilmaista, en sitä sitten tee lainkaan. Olen siis melko herkkä kritiikille, vaikkakin toivon sitä ajoittain saavani. Ehkä tatsi kirjoittamiseen pysyy parempana ja humoristisempana, kun kirjoittaa suhteellisen säännöllisesti, eikä vain silloin kun pää on hajoamispisteessä eikä muuta pakokeinoa näin sanotusti ole. Onneksi tämä skenaario ei toteudu tänään.
Loman kohokohta ehdottomasti on juhannus! Oltiin koko perhe mökillä. Alkuun jännitti, miten Likka nukkuu mökki olosuhteissa, mutta jännitys osottautui turhaksi. Likka nukkui mainiosti kaikki päikkärit ja yöt, kiitos hyvän sään ja jatkuvan ulkoilun. Sää oli tosiaankin mitä mainioin! Nautittiin grillatusta lihasta sekä ulkoisesti että sisäisesti, saunottiin, pelattiin porukalla pihalla eri pelejä ja Likka istui mökin nurkalla ja tiputteli kiviä kastelukannuun ja oli siitä ihan liekeissä. Paras leikki ikinä! Kukaan ei valittanut mistään ja joka naamaa koristi leveä hymy. Myös Murkulla! En edes muista koska meidän perheessä olisi vallinnut sellainen harmonia ja hyvä olo! Vielä näin jälkeen ajatellessa meinaa alkaa vetistellä sen juhannusaaton täydellisyyttä. Olen vakuuttunut, että siinä päivässä oli jotain taikaa. Sain nähdä väläyksen siitä millaista elämä myös voisi olla, ehkä, jossain täydellisessä maailmassa. Mutta saatiin ainakin se yksi päivä, on sekin jotain!
Aina ei nimittäin uusperheen arki ole ihan niin saumatonta ja toimi kuin kone, ei meillä, mutta sain tuon päivän ja olen siitä kiitollinen!
lauantai 16. kesäkuuta 2012
Väsymystä ilmoilla
Blogihiljaisuus on laskeutunut pöllölaaksoon... ei ole ollut aikaa/kiinnostusta juuri mihinkään.
Tsumpavillitys valkeni tunne-elämäntyhjiön täytöksi ja sekin sai tältä viikolta jäädä. Paljon kivempi istua sohvalla ja märehtiä kuinka väsynyt on. Se varmasti piristää!
Autottomana kotiäitinä mahdollisuudet liikkua kotoa muualle kuin keskustaan on melko heikot, sinnekkään ei montaa kertaa viikossa jaksa lähetä yksin pyörimään. Työpaikkoja olen tsuumaillu josko palailisi työelämään, saisi vakiinnutettua jonkinsorttista aikuiskontaktia kodin ulkopuolella. Sattuupa vaan ettei seudulla ole tarjolla koulutustani ja työkokemustani vastaavaa työtä ja telemarkkinointiin en enää lähde. Ennemmin istun sohvalla ja syön suklaata, vaihdan vaikka reinpouhun jos ei fatseriin ole varaa... Kyllä, olen kyllästynyt maantieteelliseen sijaintiini. Tuntuu siltä, ettei tällä tienoolla ole minulle mitään tarjottavaa kuin kauniit maisemat ja täydellinen eristäytyminen ulkomaailmasta.
Tällä viikolla tosin on käynyt vieraita, nekin satojen kilometrien päästä, joten piristystä varjosti se, että tietää menevän viikkoja tai kuukausia seuraavaan jälleennäkemiseen... Koita siinä sitten rentoutua juttelemaan kun toisella silmällä seuraa kelloa "koskahan ne lähtee" meiningillä. Ei osaa rauhoittua ja nauttia seurasta, vaan siinä harvinaisessa hetkessä alkaa jo väsyäkkin koska tietää yksinäisyyden tuntuvan vielä pahemmalta kun "tietää mitä menettää". Perhe+ystävät on mahdoton yhtälö, tai siltä se huonoina päivinä tuntuu. Keskityn tässä syyttämään paikkakuntaa jolla asun.
Väsymystä on lisännyt myös krooninen kriisitila mikä tuntuu vallitsevan monien ystävieni elämissä, sekä se loputon suo mikä kuolinpesän selvittelyssä on!
Siinä on yllättävän paljon hommaa, eritoten kun alkaa vaikuttaa siltä, että minua pidetään systemaattisesti pimennossa asioista mitä pesän suhteen tapahtuu. Hienoa! Kaippa sitä pitäisi vaan asennoitua tämänkin asian suhteen istumaan ja odottamaan että koko sotku on selvitetty ja sitten vain nimeä paperiin.
Viimeviikot olen siis hoitanut kirppari asioita, hinnoitellut tuotteita, käynyt järjestelemässä pöytää, alentamassa hintoja, järjestelemässä pöytää. Valokuvannut tuotteita ja laittanut nettiin myyntiin tavaraa, tarkistellut maksusuorituksia, pakannut tuotteita ja kiikuttanut niitä postiin. Pessyt pyykkiä, niin omaa kuin myytävää (F3 koodi pesukoneessa piristää pyykkäämistä niinkin paljon, että tekee mieli nakata vasara luukusta sisään ja itkeä vakuutusyhtiölle vikkelästä lapsesta) perus juttuja, siivonnut, laittanut ruokaa, ollut keskusteluapuna ystävälle kriisissä, valmistautunut tulevaan viikkoon jolloin tarvitsen ammatillisia mielipiteitäni. On lenkkeilty ja tsumpattu ja ja ja ja... Olenpa sivussa kuullut monien työssä käyvien odottelevan kesälomiaan kovasti... aijjjjaa en mä vaan, kattokaas, mähän olen hoitovapaalla, miten sellaisesta ollaan lomalla?? No ei siitä olla. Näähän on sitä perussettiä mitä "kerkee tekemään kun on kotona". Noiden hommien ohellahan siis on reilu yksivuotias "jeesaamassa" ja Murkku paikalla muttei läsnä. Herra X kun on töiltään kotona, niin saan tehdä hommia ilman pikkuapulaista. Sielu huutaa sosiaalista elämää, hetkeä hengähtää ja turista turhanpäiväisistä asioista, tai mitä ikinä sitten onkaan mielessä. Mutta kun tarpeeksi venyttää väsymystään ja turhautumistaan niin hetken kuluttua ei osaa muuta kuin valittaa, ihan vain valittamisen riemusta. Mitä iloa siitä sitten kenellekkään on?!
*PoKs*
Tsumpavillitys valkeni tunne-elämäntyhjiön täytöksi ja sekin sai tältä viikolta jäädä. Paljon kivempi istua sohvalla ja märehtiä kuinka väsynyt on. Se varmasti piristää!
Autottomana kotiäitinä mahdollisuudet liikkua kotoa muualle kuin keskustaan on melko heikot, sinnekkään ei montaa kertaa viikossa jaksa lähetä yksin pyörimään. Työpaikkoja olen tsuumaillu josko palailisi työelämään, saisi vakiinnutettua jonkinsorttista aikuiskontaktia kodin ulkopuolella. Sattuupa vaan ettei seudulla ole tarjolla koulutustani ja työkokemustani vastaavaa työtä ja telemarkkinointiin en enää lähde. Ennemmin istun sohvalla ja syön suklaata, vaihdan vaikka reinpouhun jos ei fatseriin ole varaa... Kyllä, olen kyllästynyt maantieteelliseen sijaintiini. Tuntuu siltä, ettei tällä tienoolla ole minulle mitään tarjottavaa kuin kauniit maisemat ja täydellinen eristäytyminen ulkomaailmasta.
Tällä viikolla tosin on käynyt vieraita, nekin satojen kilometrien päästä, joten piristystä varjosti se, että tietää menevän viikkoja tai kuukausia seuraavaan jälleennäkemiseen... Koita siinä sitten rentoutua juttelemaan kun toisella silmällä seuraa kelloa "koskahan ne lähtee" meiningillä. Ei osaa rauhoittua ja nauttia seurasta, vaan siinä harvinaisessa hetkessä alkaa jo väsyäkkin koska tietää yksinäisyyden tuntuvan vielä pahemmalta kun "tietää mitä menettää". Perhe+ystävät on mahdoton yhtälö, tai siltä se huonoina päivinä tuntuu. Keskityn tässä syyttämään paikkakuntaa jolla asun.
Väsymystä on lisännyt myös krooninen kriisitila mikä tuntuu vallitsevan monien ystävieni elämissä, sekä se loputon suo mikä kuolinpesän selvittelyssä on!
Siinä on yllättävän paljon hommaa, eritoten kun alkaa vaikuttaa siltä, että minua pidetään systemaattisesti pimennossa asioista mitä pesän suhteen tapahtuu. Hienoa! Kaippa sitä pitäisi vaan asennoitua tämänkin asian suhteen istumaan ja odottamaan että koko sotku on selvitetty ja sitten vain nimeä paperiin.
Viimeviikot olen siis hoitanut kirppari asioita, hinnoitellut tuotteita, käynyt järjestelemässä pöytää, alentamassa hintoja, järjestelemässä pöytää. Valokuvannut tuotteita ja laittanut nettiin myyntiin tavaraa, tarkistellut maksusuorituksia, pakannut tuotteita ja kiikuttanut niitä postiin. Pessyt pyykkiä, niin omaa kuin myytävää (F3 koodi pesukoneessa piristää pyykkäämistä niinkin paljon, että tekee mieli nakata vasara luukusta sisään ja itkeä vakuutusyhtiölle vikkelästä lapsesta) perus juttuja, siivonnut, laittanut ruokaa, ollut keskusteluapuna ystävälle kriisissä, valmistautunut tulevaan viikkoon jolloin tarvitsen ammatillisia mielipiteitäni. On lenkkeilty ja tsumpattu ja ja ja ja... Olenpa sivussa kuullut monien työssä käyvien odottelevan kesälomiaan kovasti... aijjjjaa en mä vaan, kattokaas, mähän olen hoitovapaalla, miten sellaisesta ollaan lomalla?? No ei siitä olla. Näähän on sitä perussettiä mitä "kerkee tekemään kun on kotona". Noiden hommien ohellahan siis on reilu yksivuotias "jeesaamassa" ja Murkku paikalla muttei läsnä. Herra X kun on töiltään kotona, niin saan tehdä hommia ilman pikkuapulaista. Sielu huutaa sosiaalista elämää, hetkeä hengähtää ja turista turhanpäiväisistä asioista, tai mitä ikinä sitten onkaan mielessä. Mutta kun tarpeeksi venyttää väsymystään ja turhautumistaan niin hetken kuluttua ei osaa muuta kuin valittaa, ihan vain valittamisen riemusta. Mitä iloa siitä sitten kenellekkään on?!
*PoKs*
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Myydään elämä
Tällä hetkellä elämä tuntuu ajoittain melko absurdilta.
Tässä sitä touhutaan kotihommia ja muuta normi arkeen kuuluvaa.
Ihan niinkuin tehtiin helmikuussakin, maanantaina,
silloin hinnoittelin kirppiskamoja kaikessa rauhassa ja yritin varjella nuppineuloja Likalta, patistelin Murkkua kaivamaan joutenpäiten lojuvia ryöniä pottiin mukaan.
Silloin homma keskeytyi puhelimen pirinään.
Se puhelu muutti elämänkulkua, lopullisesti.
Isä oli löydetty tajuttomana ja makasi sairaalassa, aivoinfarkti.
Kolme kertaa ajoin sairaalaan isää katsomaan ja kädestä pitelemään,
kokoajan tietäen, että nyt se on menoa. Muut jaksoi olla hetken toiveikkaita.
Hoitajan ammattiin kuuluvaksi varjopuoleksi voi kai katsoa sen,
että toivoa nujertaa tieto.
Kolmantena päivänä kun lähdin ajelemaan pitkää matkaa tiesin mitä tuleman pitää,
mikä on kupletin juoni.
Päivä oli yllättävän kaunis, ehkä yksi kauneimmista talvipäivistä mitä muistan.
Aurinko tanssi hangella ja oli niin kovin tyyntä, oli rauhallinen olo.
Perillä sairaalassa pitelin isää kädestä kiinni kun hengityskone irroitettiin.
Tuli itku.
En luultavammin ikinä unohda sitä näkyä ja sitä ääntä
mikä vierelläni makaavasta ihmisestä lähti,
minun isästäni.
Vaikka hengitys vielä kulkikin oli hän jo poissa,
sielu oli jo jatkanut matkaansa siihen rauhaan, mihin isä halusi.
Torstai aamuna isä lähti, ikävä jäi.
Ihminen elää niin ku parhaaksi kattoo, niin teki isäkin.
Keräsi tavaraa jos jonkinmoista, yleensä täysin turhaa tilpehööriä.
Tuosta hamstraamisesta sitä toppuuttelin mihin se leikkisästi vastas:
"aattele, joku päivä nämä kaikki on teijän"
huokaisin takas, että niinPÄ!
Puolivuotta tuosta keskustelusta, ne kaikki oli meidän... ne kaikki!
Maanantaina lähdin isäni kotipaikalle täyttämään autoa,
jatkoin hommaa tiistaina, ja ajoin kotiin auto täynnä mitä erilaisempaa sälää.
Koko matkan kotin ajattelin miten omituisessa tilanteessa olin.
Toinen on koko elämänsä kerännyt kauniita asioita ja esineitä ympärilleen,
täyttänyt niillä arkeaan ja ties mitä tunne-elämän tyhjiötä,
ja nyt minä pakkasin niitä myyntiin.
Eihän niihin tavaroihin toki ihminen kiteydy,
mutta siinä toisen kamoja tonkiessa sitä oppii tuntemaan sellaisen puolen ihmisestä
mitä ei aiemmin ole tienny tai tajunnu.
Paljastuu iloja ja suruja.
Eri esineisiin liittyy lapsuuden muistoja
tai jotain muita muistijälkiä jotka vie ajatukset jonnekkin,
jonnekkin hyvin kauas.
Mutta kun ei kaikkea voi säilyttää, eikä halua heittää roskiin.
Tässä sitä siis aletaan taas hintalappuja kirjottelemaan.
Myydään elämä.
Tajutonta.
perjantai 11. toukokuuta 2012
Tyylikkäästi tyylitön
En kai olisi nainen jos en välillä huolestuisi ulkoisesta habituksestani ja kevään tullen yrittäisi epätoivoisesti kohentaa olemustani valoisaan vuodenaikaan sopivaksi.
Kotiäiteillessä sitä helposti tulee jättäneeksi itsensä sille viimeiselle sijalle perheen tärkeysjärjestyksessä ja sen huomaa. Kuulun siihen ryhmään äitejä, jotka raskausaikana hehkutti vuolaasti kuinka heti kun kroppa sen synnytykseltä sallii niin tekee sitä ja tätä ja viimeistään vuosi synnytyksestä kroppa on jo "kuosissa". Toisin kävi. Synnytyksestä on mennyt vuosi jo tovi sitten ja onko mitatedes entisellään? no ei ole ei. Välillä siitä ei jaksa välittää vaan vetää sitä lohtusuklaata "pahaan mieleen" ja välillä pääsee rehvastelemaan kuinka on ollut jo yli viikon ilman hyvyyksiä, ja kappas, sitten tuli taas se "paha mieli" ja Fazerin sininen oli kuin taikaiskusta suunpielessä lohduttamassa. Ja tässä sitä sitten jumitetaan koneella ja etsitään netistä isojen tyttöjen vaatteita missä kehtaisi kaupungillakin liikkua. Villi veikkaukseni on, että ne raskausajan farkut mitkä vieläkin on käytössä voi olla pikkusen lämpöset kesäkäytössä. Noh, näillä mennään.
Alkuviikosta kattelin itteäni peilistä ja ajattelin panostaa pikkusen ulkonäkööni värjäämällä kulmat ja ripset. Ei sitten haittaa vaikka ei tule meikattua kun jotain väriä on naamassa. Yleensä tuo käy näppärästi ja lopputulos riittävän hyvä. Kun otetaan huomioon, ettei kulmia ollut nypitty kai kuukauteen saatika värjätty, ei homma mennyt ihan niin kuin olin ajatellut. Kulmakarvat oli vallannut merkittävän pinta-alan kasvualustakseen ja niihin tupsuihin kun koitti väriä sutia (seuraten toisella silmällä Suomen peliä) homma alkoi riistäytyä käsistä. Lopputulos: Tao Tao. Likka osoitteli pienellä sormellaan kulmakarvoja ja piti kummallista ääntä, Murkku osoitti yllättävää henkistä kehitystä jättämällä kommentoimatta töhertelyäni, kai se jollain lapsenomaisella tavalla arvosti yritystäni irtaantua zombi-jaksosta takaisin enemmänelossaolevannäköiseksi. Herra X vinoili illan "tuimasta ilmeestäni" mikä alkoi pikkuhiljaa nyppiä hermoa. Sen kerran kun yritän jotenkin "tyttöillä" menee sekin pieleen ja toinen repii siitä huumoria. Henkinen tilani ei ollut vielä kypsä leikittelemään asialla, mielestäni olin vain pahentanut jo ennestään nuhjuuntunutta naamaani. Siinä oli sitten tunnelma pilalla ja paha mieli.
Parit kasvojen kuorinnat, nyppimiset ja hinkkaamiset niin lopputulos alkoi tasoittua eikä ole enää niin silmiin pistävää (tai sitten silmä on kerennyt vain tottua radikaaliin muutokseen).
Mutta "tyttöily" piristää. Pitää olla pikkasen turhamainen ja puunata naamaansa, ihan omaksi iloksi, tunteepa olevansa nainen. Omaa oloa helpottaa kummasti, kun ulkopuolinenkin ihminen pystyy määrittämään sukupuolen ilman sen pitempää arvuuttelua, tulee hyvä fiilis.
Uteliaisuuttani kattelin jakson Leenan tyylitiimiä, jos olis saanu vaikka jotain vinkkiä tulevaan kesään. Siinä entinen malli ja nuori stylisti kattelee muutosta kaipaaville naisille uutta ilmettä vaatteiden, kampauksen ja meikin myötä. (Yllätävää ei liene se, että yleensä siinä muutosta hakee pienen lapsen tai useamman äiti) Mitä lähemmäs loppua jakso meni, olin aina vain tyytyväisempi omaan armylippishupparikaulahuivipieruverkkari-lookkiini. Ne "trendi" rytkyt mihin niitä naisia puettiin oli järkyttäviä! Yhdistelmät mitä kummallisempia ja värit mitä epäyhteensopivimpia. Meikkityyli ei myöskään miellyttänyt minua, on tyylejä jotka voi suosiolla jättää David Bowielle ja Twisted Sisterille, ei lähdetä soveltamaan! Tukka tietenkin leikattiin lyhyeksi ja vedettiin päätämyöten, eihän kotiäidille nyt pitkätukka sovi, menee pian pullataikinan sekaan tai kakkaantuu vaippoja vaihtaessa, kaikki pois vaan! Siinä ne naiset sitten ihasteli rytkyjä ja meikkejä ja "tukastakin tuli tosi kiva", tosin olisiko ohjelmaa päästetty ilmoille jos lopputulos ei olisi miellyttänyt? Hymy naamalle ja kotona vannotaan, ettei ikinä enää!
Ei kuitenkaan mennyt hukkaan moisen ohjelman katsominen, muutosta tuli itsellekkin, ainakin henkisellä tasolla. Ehkä joskus menen moppiani värjäyttämään ja pätkimään, mutta ei liikaa, ponnari vaan on niin vaivaton vaihtoehto ja sopii lähes joka tilaisuuteen. Mitä "raskaudenjälkeisiin kiloihin" tulee, onhan tässä aikaa niitä liikutella, jos ei vyötäisiltä pois niin paikasta toiseen. Pitää vaan löytää se "sisäinen tyttö" niin mieli rauhoittuu ja tulee hyvä mieli.
Kotiäiteillessä sitä helposti tulee jättäneeksi itsensä sille viimeiselle sijalle perheen tärkeysjärjestyksessä ja sen huomaa. Kuulun siihen ryhmään äitejä, jotka raskausaikana hehkutti vuolaasti kuinka heti kun kroppa sen synnytykseltä sallii niin tekee sitä ja tätä ja viimeistään vuosi synnytyksestä kroppa on jo "kuosissa". Toisin kävi. Synnytyksestä on mennyt vuosi jo tovi sitten ja onko mitat
Alkuviikosta kattelin itteäni peilistä ja ajattelin panostaa pikkusen ulkonäkööni värjäämällä kulmat ja ripset. Ei sitten haittaa vaikka ei tule meikattua kun jotain väriä on naamassa. Yleensä tuo käy näppärästi ja lopputulos riittävän hyvä. Kun otetaan huomioon, ettei kulmia ollut nypitty kai kuukauteen saatika värjätty, ei homma mennyt ihan niin kuin olin ajatellut. Kulmakarvat oli vallannut merkittävän pinta-alan kasvualustakseen ja niihin tupsuihin kun koitti väriä sutia (seuraten toisella silmällä Suomen peliä) homma alkoi riistäytyä käsistä. Lopputulos: Tao Tao. Likka osoitteli pienellä sormellaan kulmakarvoja ja piti kummallista ääntä, Murkku osoitti yllättävää henkistä kehitystä jättämällä kommentoimatta töhertelyäni, kai se jollain lapsenomaisella tavalla arvosti yritystäni irtaantua zombi-jaksosta takaisin enemmänelossaolevannäköiseksi. Herra X vinoili illan "tuimasta ilmeestäni" mikä alkoi pikkuhiljaa nyppiä hermoa. Sen kerran kun yritän jotenkin "tyttöillä" menee sekin pieleen ja toinen repii siitä huumoria. Henkinen tilani ei ollut vielä kypsä leikittelemään asialla, mielestäni olin vain pahentanut jo ennestään nuhjuuntunutta naamaani. Siinä oli sitten tunnelma pilalla ja paha mieli.
Parit kasvojen kuorinnat, nyppimiset ja hinkkaamiset niin lopputulos alkoi tasoittua eikä ole enää niin silmiin pistävää (tai sitten silmä on kerennyt vain tottua radikaaliin muutokseen).
Mutta "tyttöily" piristää. Pitää olla pikkasen turhamainen ja puunata naamaansa, ihan omaksi iloksi, tunteepa olevansa nainen. Omaa oloa helpottaa kummasti, kun ulkopuolinenkin ihminen pystyy määrittämään sukupuolen ilman sen pitempää arvuuttelua, tulee hyvä fiilis.
Uteliaisuuttani kattelin jakson Leenan tyylitiimiä, jos olis saanu vaikka jotain vinkkiä tulevaan kesään. Siinä entinen malli ja nuori stylisti kattelee muutosta kaipaaville naisille uutta ilmettä vaatteiden, kampauksen ja meikin myötä. (Yllätävää ei liene se, että yleensä siinä muutosta hakee pienen lapsen tai useamman äiti) Mitä lähemmäs loppua jakso meni, olin aina vain tyytyväisempi omaan armylippishupparikaulahuivipieruverkkari-lookkiini. Ne "trendi" rytkyt mihin niitä naisia puettiin oli järkyttäviä! Yhdistelmät mitä kummallisempia ja värit mitä epäyhteensopivimpia. Meikkityyli ei myöskään miellyttänyt minua, on tyylejä jotka voi suosiolla jättää David Bowielle ja Twisted Sisterille, ei lähdetä soveltamaan! Tukka tietenkin leikattiin lyhyeksi ja vedettiin päätämyöten, eihän kotiäidille nyt pitkätukka sovi, menee pian pullataikinan sekaan tai kakkaantuu vaippoja vaihtaessa, kaikki pois vaan! Siinä ne naiset sitten ihasteli rytkyjä ja meikkejä ja "tukastakin tuli tosi kiva", tosin olisiko ohjelmaa päästetty ilmoille jos lopputulos ei olisi miellyttänyt? Hymy naamalle ja kotona vannotaan, ettei ikinä enää!
Ei kuitenkaan mennyt hukkaan moisen ohjelman katsominen, muutosta tuli itsellekkin, ainakin henkisellä tasolla. Ehkä joskus menen moppiani värjäyttämään ja pätkimään, mutta ei liikaa, ponnari vaan on niin vaivaton vaihtoehto ja sopii lähes joka tilaisuuteen. Mitä "raskaudenjälkeisiin kiloihin" tulee, onhan tässä aikaa niitä liikutella, jos ei vyötäisiltä pois niin paikasta toiseen. Pitää vaan löytää se "sisäinen tyttö" niin mieli rauhoittuu ja tulee hyvä mieli.
perjantai 4. toukokuuta 2012
Haaste
Lueskelin juuri blogikirjoitusta häpeästä.
Arjen riemuvoitoista kirjoittavaa Handea hävettää, kun kirjastokirjat palautuu aina myöhässä, I feel ya!
Niin ne tekee, ja se hävettää.
Pidän Handen tyylistä nivoa kirjoitus jonkinlaiseen loppukaneettiin, lauseeseen joka sulkee kirjoituksen ja yleensä jättää lukijan, ainakin minut hyvälle tuulelle ja mietteliääksi. Tänään halusin tulkita loppukaneetin haasteeksi. Hävettääkö jokin, hävetään yhdessä. Hyvä idea, minulla on paljon asioita mitkä pistää hävettämään, mitkä enemmän mitkä vähemmän, mutta määrä on melko vakio. Jos joku asia lakkaa hävettämästä niin jotenkin kummallisesti osaan luoda tilanteen tai olosuhteen mikä hävettää. Lohduttaudun ikiaikaiseen totuuteen siitä ettei kukaan ole täydellinen. JES! Hävettäkööt!
Ehkä sekin on tapa tietää, että on elossa?
Itselläni on ADD ja se jos mikä antaa aihetta loputtomille häpeilyille. Eihän se ihmistä suinkaan tyhmäksi tee, vaan yleensä se tehokkain päivä viikosta on se mikä alkaa H-kirjaimella. Huomenna.
Jos viimeistä päivää ennen deadlinea ei olisi, ei mitään kai tulisi tehtyä. Luoja nähkööt miten on saanut painaa hommia joka koulun kanssa, opettajat on hengittäneet niskaan palautuspäivien kanssa, ja kun tehtävän palautus on 1½ vuotta myöhässä hävettää ja nolottaa ja pelottaa palauttaa koko tehtävää ja anteeksipyyntöjen kera käsivapisten palauttaa tehtävän opettajalle vannoen toimituksen ajan "ens kerralla teen kyllä varmasti ajoissa!!!!" Niinpä, kunnes se seuraava kerta tuli... ei toiminut. Itseasiassa ihmettelen miten oikeastaan olen edes valmistunut 2 ammattiin. Opettajat puhelivat alisuoriutumisesta ja siitä miten pystyisin parempaan, tiesin sen itsekkin, mutta se olennaiseen keskittyminen oli niin kovin vaikeaa. Koskaan ei siivoton kaappi häirinnyt yhtäpaljon kuin tenttiin lukemispäivänä tai kun jonkun tehtävän deadline puski niskaan.
Toisaalta koen hassuksi asiaksi sen, että tunnen olevani tehokkaimmillani silloin, kun on ns monta rautaa tulessa. Työssäni olin tarkka ja ehkä joissain asioissa jopa nipottaja, keskittymisvaikeuksista ei ollut tietoakaan, mutta kotona vallitsi ja vallitsee edelleen hieman toinen meininki.
Jos joku homma keskeytyy muistan ehkä parin päivän päästä jatkaa siitä mihin unohtunut homma jäi.
Parisuhteeseen tämä tuo sitä ei niin kaivattua suolaa. Herra X on jossain määrin anaalinen (jos kikatuttaa niin googleta, tällä ei ole mitään tekemistä takapuolien kanssa) ja minä en. Jos puolihuolimattomasti lasken jotain käsistäni paikkaan mihin se ei kuulu, todennäköisesti unohdan sen siihen. Tämän jälkeen alkaa jatkumo, seuraavalla kerralla kun näin laskemani esineen sille kuulumattomassa paikassa ajattelen "ai nii, toi jäi tohon, no mä laitan sen kohta siitä pois" kun tätä on toistunut 10-15 kertaa kyseinen esine lakkaa olemasta olemassa minulle. Se on edelleen erittäin olemassa Herra X:lle. Välillä olen ihmetellyt puheita "uudesta sisustuselementistä" kun Herra X on hienovaraisesti yrittänyt tiedustella koska korjaan jälkeni. Tätä tapahtuu luvattoman usein. Hävettää. Vannotan itselleni, etten enää jätä kamoja lojumaan niille kuulumattomiin paikkoihin, ja omasta mielestäni olen tässä petrannut melko huomattavasti, Herra X ei välttämättä ole samaa mieltä, mutta yrittää kannustaa ja ymmärtää. Aina seuraavaan "uuteen sisustuselementiin" asti. Ja taas nolottaa. Mutta yritän uskotella itselleni, että tämä on yksi ominaisuus minussa mitä varmasti tulisi ikävä jos olisin poissa. Okei, aika kaukaa haettua, mutta silti.
Voitaisiin siis ajatella, että ominaisuus joka aiheuttaa minulle häpeää on kotioloissa sellainen piirre mikä tekee minusta minut. Meidän oma hajamielinen mamma, joka parhaana päivänä siivoaa, leipoo ja virkkaa lapselle nallen ja tenttaa Murkun koealueen. Ei niin hyvänä päivänä mamma keräilee järjenpalasia pohtimalla minne taas unohti silmälasinsa ja missä on sakset mitkä "just äsken" oli pöydällä, unohtaa soittaa sen yhden puhelun mikä piti soittaa jo toissapäivänä ja saa kulutettua 2 tuntia kylpyhuoneen pesemiseen vaikka piti maksaa yksi lasku.
Elikkä, hävettää kun unohtelen asioita. Siirtelen liikaa asioita "huomiselle" ja ne tulee hoidettua sitten joskus. Tämä koskee myös tekstiviesteihin vastaamisia ja puhelinsoittoja. Hävettää niin kovin, että unohtelen mihin tavaroita laitan kun ne käsistäni lasken. Hävettää etten muista.
Mutta minä olen minä, vaikka ajoittain tuntuu, että pää päästää asioita enemmän läpi kuin pastalävikkö ikinä, olen silti iloinen itsestäni ja siitä mitä minulla on, en haluaisi olla kukaan muu!
Tärkeimpiäni en ole koskaan unohtanut.
Kerro mikä sinua hävettää, niin hävetään yhdessä! Tästähän se lähti...
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
Avautuminen
Terveisiä kotiäitien kultamaasta.
Vaikka niin mielessäni jo maalailin blogiani henkilökohtaiseksi terapiamuodoksi jossa humoristisella tavalla käsittelisin arjen pikku kommervenkkejä, pilke silmäkulmassa ja silleen, niin tänään ei naurata. Tai no, voisin siteerata ystäväni hienoja sanoja: hommat kusee niin isolla kaarella, että ei voi kun istua ja ihailla.
Olen tässä viimeaikoina rallattanut samaa rainaa siitä "kuinka tärkeää kotiäidille on se oma aika, että jaksaa kotihommat ja lapset ja ja ja..." tiedätte kyllä... Hieman harmitti, että Herra X joutuisi viettämään vappunsa työmaalla joten piti keksiä jotain tekemistä mukeloiden kanssa, että olisi sitten kiva vappu herkkuineen kaikkineen. Kohtalo päätti toisin. Paria päivää ennen vappua kohtalo päätti, että Likan on hyvä aika kokeilla ensimmäistä mahatautia. Riemastuttavaa huomata, ettei tuollaista pientä ihmistainta yksi mahatauti nujerra, vaan virtaa piisaa ja lapsen löytää kivasti seuraamalla yrjövanaa olohuoneen halki. Vanan päästä kuului tuskainen itku. Ykät siivottiin ja leikki jatkui, ainakin seuraavaan laminaatin pinnoitukseen asti. Oujee. Oli aika selvää, että lettujen paistamisen tms oheistoiminnan sai unohtaa, koska tähän rumbaan tarvittiin kaikki apuun liikenevät kädet. Minä pitelin Likkaa, Murkku kantoi siivousvälineitä ja Herra X luuttusi lattiaa. Jokainen varmaan arvaa paljonko tässä tilanteessa yöllä nukutaan (tehdään MITÄ??).
Aamun valjetessa Herra X lähti tienaamaan perheelle leipää, itse olin kuoleman väsynyt valvottuani edellisen yön ja voin pahoin, ei tehnyt mieli leipää ei! Tässä vaiheessa kiittelin maantieteellistä sijaintiamme, kaikki ketä voisi edes löyhästi velvoittaa auttamaan vetoamalla ainoisiin lapsenlapsiin tms asuu niin kaukana, ettei porokaan jaksa pissaansa sitä matkaa pidätellä. Pah! Kyllähän me pärjätään? ! Pää kainalossa sain hommat hoidettua Herra Xn työvuoron loppuun. Mikä helpotus kun sai maata kalpeana "ilman huolen häivää" kun toinen otti ohjat ja hoiti kotia ja pientä toipilasta. Ajatus pienestä "tuulettumisesta" tuntui lämpimältä, kunhan tuon kirotun pöpön saisi vaan taltutettua.
Kohtalo oli hetken mukana juonessa, kunnes päätti nostaa sen keskimmäisen sormen ja pistää peliin muuta ajateltavaa. Vappupäivän valjetessa Herra X laitteli ruokaa ja teki parhaansa että tämä mamma pääsisi helpommalla ne hetket kun hän viruisi siellä leivän juurilla, ja kappas, kohtalo heilautti taikasauvaansa ja Herra X muuttui aktiivisesta kodinpuunailijasta jalattomaksi selkäpotilaaksi. *voimasanoja* sydäntä viilsi seurata sitä venkoilua kipujen kanssa ja jouduin myöntämään heikkouteni, en saisi miestä muutamaa kerrosta alaspäin ja autoon kuin kierittämällä, joten tilatappa piipaa-auto paikalle ja antaa ammattilaisten hoitaa homma niin kuin se kuuluu tehdä. Näitä selkä ongelmia kun on ollut niin nyt elin toivossa, että ukko tutkitaan niin maan perusteellisesti, että se vika sieltä kaivetaan vaika väkisin esiin. En tiedä minkä maan terveydenhuoltoa ajattelin tuossa unelmassa, mutta eihän se nyt niin voi mennä, ei! Lääkettä lääkkeen perään ja mies kotiin. Tuliko ongelmaan selkoa, tuliko, NO EI! Selkä potilas palasi resepti nipun kanssa kotiin ja paperissa luki noidannuoli (käännös: pirullinen selkäkipu jota ei jaksa tutkia, laitetaan tää kun ei muuta keksitä) toisaalta parempi kai tuokin kun sen viimetalvisen venäläistohtorin diagnoosi selkäkivulle: kaamosmasennus. Mistä näitä sikiää??? Itse hoitoalalta pari tutkintoa keränneenä vituttaa olla oikeassa silloin kun lääkäri ei ole. Mutta ei auta tiristä, hommasin väärän tutkinnon (ylimääräisen leijailun vaara on valtava). Mutta hei, se lääkäri ei ainoastaan vaikuttanut Herra Xn seuraaviin päiviin selkäpotilaana, se puoskari vei multa sen vapaaillan! Pistetään vaan lääkettä ukkoon ni jo se kohta tuo taas pennit taloon uudella kierroksella josta voi taas sen laskun laittaa perästä tulemaan. Kiitos ja hei. Toki siis empatiat on Herra Xn puolella ja haluan että se selkä tutkitaan ihan vaan olemisen helpottamiseksi, mutta samalla pieni väsynyt kotiäiti kiukuttelee sielussa, kuinka pitäs jaksaa hoitaa "kokomaailma" ja aina vain hymyillä. Seuraavina päivinä on odotettavissa epävakaista säätä kotirintamalla, kelit voi vaihdella hymyilevästä avuliaisuudesta massiivisiin ylireagointeihin ja apaattisuuteen ennen uutta hymyn ja naurun puuskaa. Kokeillaan sitä huumoria sitten tuonnempana uudestaan, terapiasta tää menee muutenkin. Ja mitä siihen vapaailtaan tulee, niin uskon vakaasti, että missä sen illan vietänkin, sinne pääsee myös rollaattorin avulla. Että terveisiä vaan kohtalolle: Minä en luovuta!
Vaikka niin mielessäni jo maalailin blogiani henkilökohtaiseksi terapiamuodoksi jossa humoristisella tavalla käsittelisin arjen pikku kommervenkkejä, pilke silmäkulmassa ja silleen, niin tänään ei naurata. Tai no, voisin siteerata ystäväni hienoja sanoja: hommat kusee niin isolla kaarella, että ei voi kun istua ja ihailla.
Olen tässä viimeaikoina rallattanut samaa rainaa siitä "kuinka tärkeää kotiäidille on se oma aika, että jaksaa kotihommat ja lapset ja ja ja..." tiedätte kyllä... Hieman harmitti, että Herra X joutuisi viettämään vappunsa työmaalla joten piti keksiä jotain tekemistä mukeloiden kanssa, että olisi sitten kiva vappu herkkuineen kaikkineen. Kohtalo päätti toisin. Paria päivää ennen vappua kohtalo päätti, että Likan on hyvä aika kokeilla ensimmäistä mahatautia. Riemastuttavaa huomata, ettei tuollaista pientä ihmistainta yksi mahatauti nujerra, vaan virtaa piisaa ja lapsen löytää kivasti seuraamalla yrjövanaa olohuoneen halki. Vanan päästä kuului tuskainen itku. Ykät siivottiin ja leikki jatkui, ainakin seuraavaan laminaatin pinnoitukseen asti. Oujee. Oli aika selvää, että lettujen paistamisen tms oheistoiminnan sai unohtaa, koska tähän rumbaan tarvittiin kaikki apuun liikenevät kädet. Minä pitelin Likkaa, Murkku kantoi siivousvälineitä ja Herra X luuttusi lattiaa. Jokainen varmaan arvaa paljonko tässä tilanteessa yöllä nukutaan (tehdään MITÄ??).
Aamun valjetessa Herra X lähti tienaamaan perheelle leipää, itse olin kuoleman väsynyt valvottuani edellisen yön ja voin pahoin, ei tehnyt mieli leipää ei! Tässä vaiheessa kiittelin maantieteellistä sijaintiamme, kaikki ketä voisi edes löyhästi velvoittaa auttamaan vetoamalla ainoisiin lapsenlapsiin tms asuu niin kaukana, ettei porokaan jaksa pissaansa sitä matkaa pidätellä. Pah! Kyllähän me pärjätään
Kohtalo oli hetken mukana juonessa, kunnes päätti nostaa sen keskimmäisen sormen ja pistää peliin muuta ajateltavaa. Vappupäivän valjetessa Herra X laitteli ruokaa ja teki parhaansa että tämä mamma pääsisi helpommalla ne hetket kun hän viruisi siellä leivän juurilla, ja kappas, kohtalo heilautti taikasauvaansa ja Herra X muuttui aktiivisesta kodinpuunailijasta jalattomaksi selkäpotilaaksi. *voimasanoja* sydäntä viilsi seurata sitä venkoilua kipujen kanssa ja jouduin myöntämään heikkouteni, en saisi miestä muutamaa kerrosta alaspäin ja autoon kuin kierittämällä, joten tilatappa piipaa-auto paikalle ja antaa ammattilaisten hoitaa homma niin kuin se kuuluu tehdä. Näitä selkä ongelmia kun on ollut niin nyt elin toivossa, että ukko tutkitaan niin maan perusteellisesti, että se vika sieltä kaivetaan vaika väkisin esiin. En tiedä minkä maan terveydenhuoltoa ajattelin tuossa unelmassa, mutta eihän se nyt niin voi mennä, ei! Lääkettä lääkkeen perään ja mies kotiin. Tuliko ongelmaan selkoa, tuliko, NO EI! Selkä potilas palasi resepti nipun kanssa kotiin ja paperissa luki noidannuoli (käännös: pirullinen selkäkipu jota ei jaksa tutkia, laitetaan tää kun ei muuta keksitä) toisaalta parempi kai tuokin kun sen viimetalvisen venäläistohtorin diagnoosi selkäkivulle: kaamosmasennus. Mistä näitä sikiää??? Itse hoitoalalta pari tutkintoa keränneenä vituttaa olla oikeassa silloin kun lääkäri ei ole. Mutta ei auta tiristä, hommasin väärän tutkinnon (ylimääräisen leijailun vaara on valtava). Mutta hei, se lääkäri ei ainoastaan vaikuttanut Herra Xn seuraaviin päiviin selkäpotilaana, se puoskari vei multa sen vapaaillan! Pistetään vaan lääkettä ukkoon ni jo se kohta tuo taas pennit taloon uudella kierroksella josta voi taas sen laskun laittaa perästä tulemaan. Kiitos ja hei. Toki siis empatiat on Herra Xn puolella ja haluan että se selkä tutkitaan ihan vaan olemisen helpottamiseksi, mutta samalla pieni väsynyt kotiäiti kiukuttelee sielussa, kuinka pitäs jaksaa hoitaa "kokomaailma" ja aina vain hymyillä. Seuraavina päivinä on odotettavissa epävakaista säätä kotirintamalla, kelit voi vaihdella hymyilevästä avuliaisuudesta massiivisiin ylireagointeihin ja apaattisuuteen ennen uutta hymyn ja naurun puuskaa. Kokeillaan sitä huumoria sitten tuonnempana uudestaan, terapiasta tää menee muutenkin. Ja mitä siihen vapaailtaan tulee, niin uskon vakaasti, että missä sen illan vietänkin, sinne pääsee myös rollaattorin avulla. Että terveisiä vaan kohtalolle: Minä en luovuta!
lauantai 28. huhtikuuta 2012
Haravoi peppu pieneksi
Meillä on tv ikävän paljon päällä, taustamölyä niin Likka nukkuu paremmin. Tulipa sieltä yksipäivä joku piipaaohjelma ameriikkalaisista laihduttajista "Tanssi peppu pieneksi", jäin tuijottamaan sitä, jos vaikka saisi jotain vinkkiä kun on jäänyt "vähän ylimäärästä". Siinä joukko pulskia amerikkalaisia tsemppasivat toisiaan ja lähtivät patikoimaan vuoren rinnettä. Itkivät kohtaloitaan ja halailivat. Mitä tekemistä tuolla oli tanssimisen kanssa?! Vai onko ajat meikäläisen jorailuista muuttuneet niin, etten enää tunnista koko lajia? Vaihdoin kanavaa.
Herra X osti mulle joululahjaksi sellaisen tsumpan pleikka kolmoselle. Olin kovasti sitä toivonut ja mielikuvissani pudottanut jo pelkällä haaveilulla vähintäänkin raskauden aikana keräämäni kilot ja vähän päälle. Toisin kävi. Jouluisessa räkätaudissa testasin peliä kerran, ja iloissani hihkuin kuinka se tuntuu napakasti eri kehonosissa ja on varrrrmasti toooosi tehokas. No olishan se sitä varmasti jos sen virittäs paikalleen ja heiluisi sen tahdissa. Käytännön ongelma on siinä, ettei sitä voi käyttää kun Likka on hereillä. Se söisi ne piuhat. Siellä se peli makaa kaapissa ja odottaa parempaa päivää.
Vaunukävelyt on välillä niiiin nähty. Reilun vuoden kun sahaa samaa lähiötä yksin kommunikointirajoitteisen vaippaikäisen seurassa alkaa omakin kommunikointikyky taantua. Vaunukävelyt on toki mukavia kivassa kelissä, mutta vaihtelu virkistää.
Sain kuningas idean! Soitin huoltoyhtiöön ja tiedustelin saisiko taloyhtiöömme haravan. Perustelin sen niin, että olis kiva puuhastella jotakin pihalla kun Likka nukkuu vaunuissa ja tulis ulkoiltua samalla, ei olis vain sitä vaeltamista ilman määränpäätä. Olis jotain tekemistä, sanoin. Nuori poika langan päässä sanoi: "niinno, jotkut pelaa äkspoksia..." Nauroin. Ostettiin oma harava. Jannu piti minua vähintäänkin kajahtaneena kun halusin tehdä huoltomiehen hommia. Ei siinä, niin piti naapuritkin, aluksi. Sittemmin kaikki on jääneet juttusille ja panostukseni pihan siisteyden eteen on ollut hieman rajoitteellisempaa. Ei haittaa, kunhan saa olla ulkona ja tehdä jotain.
Samalla olen haaveillut sen menevän myös kuntoilusta, ainakin siinä tulee hiki. Titenkään en myönnä hikoilun ja väsymyksen olevan suoraa seurausta järkyttävästä rapakunnosta mihin olen itseni päästänyt, vaan pistän sen tehokkuuden piikkiin. Kyllä kilot saa kyytiä! Haravoin peppuni pieneksi, ja ehkä tuurilla omasta kaapistakin löytyy jotain tekstiiliä verhoilemaan tätä runkoa kesä helteillä (viimekesänä Herra Xn shortsit oli kovassa käytössä kun omat oli "kutistuneet pesussa"). Tähän kun lisää mielikuvituskäsipainojumpan niin lopputulos ei voi olla muuta kuin taattu!
Herra X osti mulle joululahjaksi sellaisen tsumpan pleikka kolmoselle. Olin kovasti sitä toivonut ja mielikuvissani pudottanut jo pelkällä haaveilulla vähintäänkin raskauden aikana keräämäni kilot ja vähän päälle. Toisin kävi. Jouluisessa räkätaudissa testasin peliä kerran, ja iloissani hihkuin kuinka se tuntuu napakasti eri kehonosissa ja on varrrrmasti toooosi tehokas. No olishan se sitä varmasti jos sen virittäs paikalleen ja heiluisi sen tahdissa. Käytännön ongelma on siinä, ettei sitä voi käyttää kun Likka on hereillä. Se söisi ne piuhat. Siellä se peli makaa kaapissa ja odottaa parempaa päivää.
Vaunukävelyt on välillä niiiin nähty. Reilun vuoden kun sahaa samaa lähiötä yksin kommunikointirajoitteisen vaippaikäisen seurassa alkaa omakin kommunikointikyky taantua. Vaunukävelyt on toki mukavia kivassa kelissä, mutta vaihtelu virkistää.
Sain kuningas idean! Soitin huoltoyhtiöön ja tiedustelin saisiko taloyhtiöömme haravan. Perustelin sen niin, että olis kiva puuhastella jotakin pihalla kun Likka nukkuu vaunuissa ja tulis ulkoiltua samalla, ei olis vain sitä vaeltamista ilman määränpäätä. Olis jotain tekemistä, sanoin. Nuori poika langan päässä sanoi: "niinno, jotkut pelaa äkspoksia..." Nauroin. Ostettiin oma harava. Jannu piti minua vähintäänkin kajahtaneena kun halusin tehdä huoltomiehen hommia. Ei siinä, niin piti naapuritkin, aluksi. Sittemmin kaikki on jääneet juttusille ja panostukseni pihan siisteyden eteen on ollut hieman rajoitteellisempaa. Ei haittaa, kunhan saa olla ulkona ja tehdä jotain.
Samalla olen haaveillut sen menevän myös kuntoilusta, ainakin siinä tulee hiki. Titenkään en myönnä hikoilun ja väsymyksen olevan suoraa seurausta järkyttävästä rapakunnosta mihin olen itseni päästänyt, vaan pistän sen tehokkuuden piikkiin. Kyllä kilot saa kyytiä! Haravoin peppuni pieneksi, ja ehkä tuurilla omasta kaapistakin löytyy jotain tekstiiliä verhoilemaan tätä runkoa kesä helteillä (viimekesänä Herra Xn shortsit oli kovassa käytössä kun omat oli "kutistuneet pesussa"). Tähän kun lisää mielikuvituskäsipainojumpan niin lopputulos ei voi olla muuta kuin taattu!
On siis kevät
Ihana kevät, lumet saa kyytiä ja maa tuoksuu ihanalta.
Rakastan tätä vuodenaika, luonto herää eloon ja tunnen tekeväni samoin.
Eloon heräävät myös ns. tienvarsiaktivistit. Ne lemmikittömät ihmiset jotka täyttää paikallislehtien yleisönosastot niillä ainaisilla itkuilla koiran kakasta ja koiranomistajien saamattomuudesta kun eivät lemmikkiensä kakkoja keräile matkaansa. Kamalaa jos joku astuu kakkaan ja kenkä likaantuu... sii ou mai kaad! Ja se miten ne pilaa piennarten esteettisyyden, ei voi nauttia luonnosta kun on kakkaa pitkin tienvarsiaa, hyi hyi.
Itse en omista koiraa, mutta ulkona tulee liikuttua, vaunujen kanssa ja ilman.
Itse kritisoin vain sitä jos talon kulmalle se kakka pitää pykästä, mutta, when you gotta go you gotta go. Päiväni ei ole pilalla. Toisaalta ihmettelen miten kukaan sitä kakkaa näkee kun lumipaljastaa talven salaisuudet. Autoista tyhjennellään mitä uskomattomampaa roinaa pitkin pihoja ja tienvarsia. Vaunulenkkimme varrella lojui reilun vuoden verran jääkaappipakastin. Kyllä, JÄÄKAAPPIPAKASTIN! Ihan siinä pyörätien varressa. Pohdin mielessäni tilannetta jolloin se oli siihen hylätty. Eikö keksitty mihin sen veisi "noh, heitetään se vaikka tohon" tuskin se vahingossa on siihen pudonnut... "katos, äsken se oli vielä tässä, kai se putosi kun kaivoin taskusta kauppalappua??" haloo! Lumen sekaan talvella on kadonnut kaikki, on rikkinäistä pulloa, lampun kupua, saarioisten pitsapaperit ja trippipurkit ja vaikka ja sitten mitä. Poissa silmistä poissa mielestä, mutta vain hetken. Lumi sulaa ja kuinkas ollakkaan, talven kylmä ei ole syövyttänyt tuota krääsää ja roskaa vaan sieltä ne tupsahtelee näkysälle rintarinnan ensimmäisten kukkasten kanssa, siläkimikäli kukille on tilaa kasvaa. Mutta eih, kansa protestoi kakkaa!
Rakastan tätä vuodenaika, luonto herää eloon ja tunnen tekeväni samoin.
Eloon heräävät myös ns. tienvarsiaktivistit. Ne lemmikittömät ihmiset jotka täyttää paikallislehtien yleisönosastot niillä ainaisilla itkuilla koiran kakasta ja koiranomistajien saamattomuudesta kun eivät lemmikkiensä kakkoja keräile matkaansa. Kamalaa jos joku astuu kakkaan ja kenkä likaantuu... sii ou mai kaad! Ja se miten ne pilaa piennarten esteettisyyden, ei voi nauttia luonnosta kun on kakkaa pitkin tienvarsiaa, hyi hyi.
Itse en omista koiraa, mutta ulkona tulee liikuttua, vaunujen kanssa ja ilman.
Itse kritisoin vain sitä jos talon kulmalle se kakka pitää pykästä, mutta, when you gotta go you gotta go. Päiväni ei ole pilalla. Toisaalta ihmettelen miten kukaan sitä kakkaa näkee kun lumipaljastaa talven salaisuudet. Autoista tyhjennellään mitä uskomattomampaa roinaa pitkin pihoja ja tienvarsia. Vaunulenkkimme varrella lojui reilun vuoden verran jääkaappipakastin. Kyllä, JÄÄKAAPPIPAKASTIN! Ihan siinä pyörätien varressa. Pohdin mielessäni tilannetta jolloin se oli siihen hylätty. Eikö keksitty mihin sen veisi "noh, heitetään se vaikka tohon" tuskin se vahingossa on siihen pudonnut... "katos, äsken se oli vielä tässä, kai se putosi kun kaivoin taskusta kauppalappua??" haloo! Lumen sekaan talvella on kadonnut kaikki, on rikkinäistä pulloa, lampun kupua, saarioisten pitsapaperit ja trippipurkit ja vaikka ja sitten mitä. Poissa silmistä poissa mielestä, mutta vain hetken. Lumi sulaa ja kuinkas ollakkaan, talven kylmä ei ole syövyttänyt tuota krääsää ja roskaa vaan sieltä ne tupsahtelee näkysälle rintarinnan ensimmäisten kukkasten kanssa, siläkimikäli kukille on tilaa kasvaa. Mutta eih, kansa protestoi kakkaa!
tiistai 24. huhtikuuta 2012
Yllätys
Se oli odotettavissa, mutta silti se pääsi yllättämään.
Istun ihmettelemässä minne katosi se pieni poika, joka aivan hetki sitten kysyi minulta osaanko sitten pissata seisaaltani kun tulen ihmiseksi.
Se pieni poika katosi jonnekkin mielen syvyyksiin ja teki tilaa Murkulle.
Jos oikein pinnistän, ja oikealla hetkellä kutitan,
nään vilauksen siitä pojasta joka vielä äsken oli täällä.
Äitin pieni, jolla nyt möreä ääni ja masu täynnä mökömökö karkkeja.
Meillä asuu murrosikä.
Itse kuulun siihen sukupolveen jonka teini-iällä cd-soitin keksittiin. Tai ainakin sillon se rantautui Suomeen. Yleisin vastaus haluamisiin oli: "vai niin". Mopokorttia ei ollut, jokapaikkaan käveltiin tai mentiin pyörällä eikä kukaan tiennyt mikä on pyöräily kypärä. Kakarat kirmaili pihalla ja luotettiin siihen, että kyllä ne pärjää.
Talouteemme tuli yksi NMT puhelin joka sekin painoi pari kiloa,
suhinan keskeltä saattoi hyvällä säällä kuulla puhetta.
Nyykidsit jäi historiaan kun Gunnareitten Use your illusionit ponnahti listoille.
Kuvioihin tuli isoveljeltä peritty prätkärotsi ja jalkaan räjähtäneet farkut.
Tietokoneen näki yleisemmin koulun ATK luokassa, harjoiteltiin käyttämään lerppua.
Sen rinnalla uutukainen disketti näytti kovin pieneltä.
Ystäväni oli varakkaammasta perheestä. Oli oma tietokone ja internetti.
Mikäli tähtitieteellisen laskun muodostavassa netissä joku oli,
lankalinja tuuttasi varattua.
Piti kipitellä ovelle kyselemään kaveria pihalle.
Pahaa mieltä ja tunneleämän tyhjiötä täytettiin musiikilla, piirtämisellä ja kirjoittelulla.
Lähes kaikella mikä oli ilmaista.
Nurkassa lojui laatikollinen C-kasetteja jotka oli kovassa käytössä.
Kaksi dekkinen mankka oli luksusta.
Jos mankasta oli patterit lopussa kasetteja kelailtiin kynän avulla, oltiin luovia.
Elektroniikkaa oli nykypäivään verrattuna varsin niukasti tarjolla joten ei sellaisia osannut edes haluta.
Olosuhteiden pakosta muuttuessa, olen päässyt seuraamaan aitiopaikalta nykyteinien tirinää elämää. Jos netti ei toimi, ei ole tekemistä. Joka pienikin asia soitetaan omalla kännykällä tai laitetaan tekstiviesti "joo". Kaikkea halutaan vähällä vaivalla nyt ja heti, mielellään jo toissapäivänä.
Eräs päivä kävin Murkun kanssa keskustelun siitä, mikä on siedettävä määrä kaiuttimia yhdessä huoneessa.
Kuvittelisin olevani varsin ymmärtäväinen ja reilu äiti, no, saan kuvitella rauhassa.
5 kpl kaiuttimia yhdessä huoneessa on mielestäni ehdoton yläraja,
Murkku ei ollut samaa mieltä.
Pitäisi saada enemmän, kun kerran kotoa ylimääräiset löytyy.
Perustelin kantani uudelleen, Murkun ilmeestä päätellen olisin yhtähyvin voinut toivottaa hyvää päivän jatkoa japaniksi, niin hyvin tulin ymmärretyksi.
Päätin keskustelun tuloksettomana.
Mitä pukeutumiseen tulee, puheet teinien nirsoiluista on mielestäni turhia.
Meillä kaikki mikä tulee Bronxin kassissa ja maksaa yli 50€ kelpaa...
tai pikemminkin kelpaisi.
Tämä on ralli mihin en ole heittäytynyt mukaan. Muiden tekstiilien kanssa sitten tarvitaankin sitä tuuria, mitä murrosikäisten vanhemmilla harvemmin on. Pitää olla tarkkana mitä lapsen kaverit pitää, koska jos kavereiltakin samantyyppisiä rytkyjä löytyy, todennäköisyys hyväksyvään vastaanottoon kasvaa, katu-uskottavuus ei kärsi.
Vaikka ajat muuttuu ja kehitystä tapahtuu, halusi sitä tai ei, yksi asia on ja pysyy,
ja luultavasti hyvin pienin muunnoksin:
Kaikkia haluamisia perustellaan sillä
kun kaikilla muillakin on ja muutkin saa tehdä niin!!!
Ei nämä lapsukaiset ymmärrä sitä, että vanhemmat ovat jo aikanaan käyttäneet nuo samat "one linerit" joten jonkin asteinen käsitys asioista on, tai ainakin vahva epäilys.
Kaikkien näiden haluamisien keskellä muistan, kuinka eräässä biisissä sanottiin:
"When all of our wishes are granted, many of our dreams will be destroyed"
Hyvin sanottu!
Niin, kaikkea saa haluta, kaikkea saa unelmoida, mutta kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen pidä saada. Nukkumaanmenoajan mentyä on aika täyttää se kärsivällisyyden ämpäri odottamaan sitä ah niin tunteikasta huomista.
maanantai 23. huhtikuuta 2012
hmph...
Se tunne,
kun on intopiukeana kirjoittanut reilun puolituntia blogia.
Hionut sitä, tarkistanut pilkujen paikkoja ja todennut tekstin olevan valmis kyperavaruuteen
ja jotain tapahtuu...
ruutu tyhjenee.
Kiroan läppärin hipaisuhiiren ja vannon kostoa paluuta uuden tekstin kanssa.
Joku päivä.
keskiviikko 18. huhtikuuta 2012
Luomisen tuskaa?
Reilun vuoden kotiäiteilleenä kaipasin jotain pikku piristystä arkeen, ja koska haluan ajatella olevani luova ihminen, ajatus blogin kirjoittamisesta alkoi houkutella uhkaavasti. Sitä minulle jopa ystävällisesti ehdotettiin, mutta sillä hetkellä tilanne oli sellainen, että oli turvallisinta pysyä kaukana internetistä suuren avautumisriskin vuoksi. Mutta ajatus jäi kytemään ja tässä sitä nyt sitten ollaan, kirjoittamassa omaa blogia. Jännää!
Eilen saunassa keskustelin Herra X:n kanssa oman blogin kirjoittamisesta, hän kannusti kirjoittamaan jos se on sellainen juttu mitä haluan tehdä. Blogi aiheen jälkeen hän siirtyi muihin aiheisiin ja minä palasin blogiin... tätä toistui jokusen kerran. Alkoi olla selvää, että alkuinnostukseni oli ottanut vallan ja keskustelu jostain muusta kuin blogista tulisi olemaan mahdotonta."Blogi sitä ja blogi tätä... sitten ne otsikot, ja ne fontit, ja ne asetukset ja sit mä kirjottasin siitä ja ehkä kans tosta ja ja ja... "
Herra X oli kärsivällinen.
Tätä tapahtuu itseasiassa aika usein. Innostun asioista ja sen jälkeen keskustelu jostain muusta tuntuu mahdottomalta, palaan aiheeseen uudestaan ja uudestaan. Välillä jopa hieman hämmentävissä asiayhteyksissä, tämä lienee taipumus johon kuulijalta vaaditaan kärsivällisyyttä. En suinkaan jätä toista osa puolta kuulematta (ainakaan joka kerta) mutta tuon innostustani esiin aina kun mieleen jotain tupsahtaa, ja niitähän tupsahtelee! (tässä kohtaa voi vapaasti googlettaa ADD ja saletisti natsaa)
Saattaapa käydä vielä niin, että en ainoastaan innostu jostain asiasta/projektista vaan alan täydellä höyryllä suunnittelemaan ja hankkimaan materiaaleja tai muuta toteutukseen tarvittavaa, homma kasvaa kasvamistaan ja voidaan jo ajatella sen elävän täysin omaa elämäänsä. Pikkuhiljaa homma alkaa irrottautua todellisuudesta ja niistä mittakaavoista joissa se oli tarkoitus tai edes mahdollista toteuttaa. Siinä sitä sitten pieni ihminen on "elämää suuremman" projektin äärellä pohtimassa "miten tässä nyt näin kävi?". Sisäinen kamppailu homman loppuun viemisen ja luovuttamisen välillä muodostuu valtavaksi. Ehkä olisi syytä alentaa sitä rimaa minkä itselleen on asettanut? Joku viisas aikanaan sanoi minulle, että pitää olla itselleen armollinen. Niinpä, sitäpä siis harjoittelemaan ;)
Eilen saunassa keskustelin Herra X:n kanssa oman blogin kirjoittamisesta, hän kannusti kirjoittamaan jos se on sellainen juttu mitä haluan tehdä. Blogi aiheen jälkeen hän siirtyi muihin aiheisiin ja minä palasin blogiin... tätä toistui jokusen kerran. Alkoi olla selvää, että alkuinnostukseni oli ottanut vallan ja keskustelu jostain muusta kuin blogista tulisi olemaan mahdotonta."Blogi sitä ja blogi tätä... sitten ne otsikot, ja ne fontit, ja ne asetukset ja sit mä kirjottasin siitä ja ehkä kans tosta ja ja ja... "
Herra X oli kärsivällinen.
Tätä tapahtuu itseasiassa aika usein. Innostun asioista ja sen jälkeen keskustelu jostain muusta tuntuu mahdottomalta, palaan aiheeseen uudestaan ja uudestaan. Välillä jopa hieman hämmentävissä asiayhteyksissä, tämä lienee taipumus johon kuulijalta vaaditaan kärsivällisyyttä. En suinkaan jätä toista osa puolta kuulematta (ainakaan joka kerta) mutta tuon innostustani esiin aina kun mieleen jotain tupsahtaa, ja niitähän tupsahtelee! (tässä kohtaa voi vapaasti googlettaa ADD ja saletisti natsaa)
Saattaapa käydä vielä niin, että en ainoastaan innostu jostain asiasta/projektista vaan alan täydellä höyryllä suunnittelemaan ja hankkimaan materiaaleja tai muuta toteutukseen tarvittavaa, homma kasvaa kasvamistaan ja voidaan jo ajatella sen elävän täysin omaa elämäänsä. Pikkuhiljaa homma alkaa irrottautua todellisuudesta ja niistä mittakaavoista joissa se oli tarkoitus tai edes mahdollista toteuttaa. Siinä sitä sitten pieni ihminen on "elämää suuremman" projektin äärellä pohtimassa "miten tässä nyt näin kävi?". Sisäinen kamppailu homman loppuun viemisen ja luovuttamisen välillä muodostuu valtavaksi. Ehkä olisi syytä alentaa sitä rimaa minkä itselleen on asettanut? Joku viisas aikanaan sanoi minulle, että pitää olla itselleen armollinen. Niinpä, sitäpä siis harjoittelemaan ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)