keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Myydään elämä

Tällä hetkellä elämä tuntuu ajoittain melko absurdilta. 
Tässä sitä touhutaan kotihommia ja muuta normi arkeen kuuluvaa. 
Ihan niinkuin tehtiin helmikuussakin, maanantaina, 
silloin hinnoittelin kirppiskamoja kaikessa rauhassa ja yritin varjella nuppineuloja Likalta, patistelin Murkkua kaivamaan joutenpäiten lojuvia ryöniä pottiin mukaan. 
Silloin homma keskeytyi puhelimen pirinään. 
Se puhelu muutti elämänkulkua, lopullisesti.

Isä oli löydetty tajuttomana ja makasi sairaalassa, aivoinfarkti.
Kolme kertaa ajoin sairaalaan isää katsomaan ja kädestä pitelemään, 
kokoajan tietäen, että nyt se on menoa. Muut jaksoi olla hetken toiveikkaita. 
Hoitajan ammattiin kuuluvaksi varjopuoleksi voi kai katsoa sen, 
että toivoa nujertaa tieto. 
Kolmantena päivänä kun lähdin ajelemaan pitkää matkaa tiesin mitä tuleman pitää, 
mikä on kupletin juoni. 
Päivä oli yllättävän kaunis, ehkä yksi kauneimmista talvipäivistä mitä muistan. 
Aurinko tanssi hangella ja oli niin kovin tyyntä, oli rauhallinen olo. 
Perillä sairaalassa pitelin isää kädestä kiinni kun hengityskone irroitettiin. 
Tuli itku. 
En luultavammin ikinä unohda sitä näkyä ja sitä ääntä 
mikä vierelläni makaavasta ihmisestä lähti, 
minun isästäni. 
Vaikka hengitys vielä kulkikin oli hän jo poissa, 
sielu oli jo jatkanut matkaansa siihen rauhaan, mihin isä halusi. 
Torstai aamuna isä lähti, ikävä jäi.

Ihminen elää niin ku parhaaksi kattoo, niin teki isäkin. 
Keräsi tavaraa jos jonkinmoista, yleensä täysin turhaa tilpehööriä. 
Tuosta hamstraamisesta sitä toppuuttelin mihin se leikkisästi vastas: 
"aattele, joku päivä nämä kaikki on teijän" 
huokaisin takas, että niinPÄ! 
Puolivuotta tuosta keskustelusta, ne kaikki oli meidän... ne kaikki!

Maanantaina lähdin isäni kotipaikalle täyttämään autoa, 
jatkoin hommaa tiistaina, ja ajoin kotiin auto täynnä mitä erilaisempaa sälää. 
Koko matkan kotin ajattelin miten omituisessa tilanteessa olin. 
Toinen on koko elämänsä kerännyt kauniita asioita ja esineitä ympärilleen, 
täyttänyt niillä arkeaan ja ties mitä tunne-elämän tyhjiötä, 
ja nyt minä pakkasin niitä myyntiin. 

Eihän niihin tavaroihin toki ihminen kiteydy, 
mutta siinä toisen kamoja tonkiessa sitä oppii tuntemaan sellaisen puolen ihmisestä
mitä ei aiemmin ole tienny tai tajunnu. 
Paljastuu iloja ja suruja.
Eri esineisiin liittyy lapsuuden muistoja 
tai jotain muita muistijälkiä jotka vie ajatukset jonnekkin,
jonnekkin hyvin kauas.
Mutta kun ei kaikkea voi säilyttää, eikä halua heittää roskiin.
Tässä sitä siis aletaan taas hintalappuja kirjottelemaan. 
 Myydään elämä.

Tajutonta.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Tyylikkäästi tyylitön

En kai olisi nainen jos en välillä huolestuisi ulkoisesta habituksestani ja kevään tullen yrittäisi epätoivoisesti kohentaa olemustani valoisaan vuodenaikaan sopivaksi.
Kotiäiteillessä sitä helposti tulee jättäneeksi itsensä sille viimeiselle sijalle perheen tärkeysjärjestyksessä ja sen huomaa. Kuulun siihen ryhmään äitejä, jotka raskausaikana hehkutti vuolaasti kuinka heti kun kroppa sen synnytykseltä sallii niin tekee sitä ja tätä ja viimeistään vuosi synnytyksestä kroppa on jo "kuosissa". Toisin kävi. Synnytyksestä on mennyt vuosi jo tovi sitten ja onko mitat edes entisellään? no ei ole ei. Välillä siitä ei jaksa välittää vaan vetää sitä lohtusuklaata "pahaan mieleen" ja välillä pääsee rehvastelemaan kuinka on ollut jo yli viikon ilman hyvyyksiä, ja kappas, sitten tuli taas se "paha mieli" ja Fazerin sininen oli kuin taikaiskusta suunpielessä lohduttamassa. Ja tässä sitä sitten jumitetaan koneella ja etsitään netistä isojen tyttöjen vaatteita missä kehtaisi kaupungillakin liikkua. Villi veikkaukseni on, että ne raskausajan farkut mitkä vieläkin on käytössä voi olla pikkusen lämpöset kesäkäytössä. Noh, näillä mennään.

Alkuviikosta kattelin itteäni peilistä ja ajattelin panostaa pikkusen ulkonäkööni värjäämällä kulmat ja ripset. Ei sitten haittaa vaikka ei tule meikattua kun jotain väriä on naamassa. Yleensä tuo käy näppärästi ja lopputulos riittävän hyvä. Kun otetaan huomioon, ettei kulmia ollut nypitty kai kuukauteen saatika värjätty, ei homma mennyt ihan niin kuin olin ajatellut. Kulmakarvat oli vallannut merkittävän pinta-alan kasvualustakseen ja niihin tupsuihin kun koitti väriä sutia (seuraten toisella silmällä Suomen peliä) homma alkoi riistäytyä käsistä. Lopputulos: Tao Tao. Likka osoitteli pienellä sormellaan kulmakarvoja ja piti kummallista ääntä, Murkku osoitti yllättävää henkistä kehitystä jättämällä kommentoimatta töhertelyäni, kai se jollain lapsenomaisella tavalla arvosti yritystäni irtaantua zombi-jaksosta takaisin enemmänelossaolevannäköiseksi. Herra X vinoili illan "tuimasta ilmeestäni" mikä alkoi pikkuhiljaa nyppiä hermoa. Sen kerran kun yritän jotenkin "tyttöillä" menee sekin pieleen ja toinen repii siitä huumoria. Henkinen tilani ei ollut vielä kypsä leikittelemään asialla, mielestäni olin vain pahentanut jo ennestään nuhjuuntunutta naamaani. Siinä oli sitten tunnelma pilalla ja paha mieli.
Parit kasvojen kuorinnat, nyppimiset ja hinkkaamiset niin lopputulos alkoi tasoittua eikä ole enää niin silmiin pistävää (tai sitten silmä on kerennyt vain tottua radikaaliin muutokseen).
Mutta "tyttöily" piristää. Pitää olla pikkasen turhamainen ja puunata naamaansa, ihan omaksi iloksi, tunteepa olevansa nainen. Omaa oloa helpottaa kummasti, kun ulkopuolinenkin ihminen pystyy määrittämään sukupuolen ilman sen pitempää arvuuttelua, tulee hyvä fiilis.

Uteliaisuuttani kattelin jakson Leenan tyylitiimiä, jos olis saanu vaikka jotain vinkkiä tulevaan kesään. Siinä entinen malli ja nuori stylisti kattelee muutosta kaipaaville naisille uutta ilmettä vaatteiden, kampauksen ja meikin myötä. (Yllätävää ei liene se, että yleensä siinä muutosta hakee pienen lapsen tai useamman äiti) Mitä lähemmäs loppua jakso meni, olin aina vain tyytyväisempi omaan armylippishupparikaulahuivipieruverkkari-lookkiini. Ne "trendi" rytkyt mihin niitä naisia puettiin oli järkyttäviä! Yhdistelmät mitä kummallisempia ja värit mitä epäyhteensopivimpia. Meikkityyli ei myöskään miellyttänyt minua, on tyylejä jotka voi suosiolla jättää David Bowielle ja Twisted Sisterille, ei lähdetä soveltamaan! Tukka tietenkin leikattiin lyhyeksi ja vedettiin päätämyöten, eihän kotiäidille nyt pitkätukka sovi, menee pian pullataikinan sekaan tai kakkaantuu vaippoja vaihtaessa, kaikki pois vaan! Siinä ne naiset sitten ihasteli rytkyjä ja meikkejä ja "tukastakin tuli tosi kiva", tosin olisiko ohjelmaa päästetty ilmoille jos lopputulos ei olisi miellyttänyt? Hymy naamalle ja kotona vannotaan, ettei ikinä enää!
Ei kuitenkaan mennyt hukkaan moisen ohjelman katsominen, muutosta tuli itsellekkin, ainakin henkisellä tasolla.  Ehkä joskus menen moppiani värjäyttämään ja pätkimään, mutta ei liikaa, ponnari vaan on niin vaivaton vaihtoehto ja sopii lähes joka tilaisuuteen. Mitä "raskaudenjälkeisiin kiloihin" tulee, onhan tässä aikaa niitä liikutella, jos ei vyötäisiltä pois niin paikasta toiseen. Pitää vaan löytää se "sisäinen tyttö" niin mieli rauhoittuu ja tulee hyvä mieli.

perjantai 4. toukokuuta 2012

Haaste

Lueskelin juuri blogikirjoitusta häpeästä. 
Arjen riemuvoitoista kirjoittavaa Handea hävettää, kun kirjastokirjat palautuu aina myöhässä, I feel ya! 
Niin ne tekee, ja se hävettää. 
Pidän Handen tyylistä nivoa kirjoitus jonkinlaiseen loppukaneettiin, lauseeseen joka sulkee kirjoituksen ja yleensä jättää lukijan, ainakin minut hyvälle tuulelle ja mietteliääksi. Tänään halusin tulkita loppukaneetin haasteeksi. Hävettääkö jokin, hävetään yhdessä. Hyvä idea, minulla on paljon asioita mitkä pistää hävettämään, mitkä enemmän mitkä vähemmän, mutta määrä on melko vakio. Jos joku asia lakkaa hävettämästä niin jotenkin kummallisesti osaan luoda tilanteen tai olosuhteen mikä hävettää. Lohduttaudun ikiaikaiseen totuuteen siitä ettei kukaan ole täydellinen. JES! Hävettäkööt!
Ehkä sekin on tapa tietää, että on elossa?

Itselläni on ADD ja se jos mikä antaa aihetta loputtomille häpeilyille. Eihän se ihmistä suinkaan tyhmäksi tee, vaan yleensä se tehokkain päivä viikosta on se mikä alkaa H-kirjaimella. Huomenna.
Jos viimeistä päivää ennen deadlinea ei olisi, ei mitään kai tulisi tehtyä. Luoja nähkööt miten on saanut painaa hommia joka koulun kanssa, opettajat on hengittäneet niskaan palautuspäivien kanssa, ja kun tehtävän palautus on 1½ vuotta myöhässä hävettää ja nolottaa ja pelottaa palauttaa koko tehtävää ja anteeksipyyntöjen kera käsivapisten palauttaa tehtävän opettajalle vannoen toimituksen ajan "ens kerralla teen kyllä varmasti ajoissa!!!!" Niinpä, kunnes se seuraava kerta tuli... ei toiminut. Itseasiassa ihmettelen miten oikeastaan olen edes valmistunut 2 ammattiin. Opettajat puhelivat alisuoriutumisesta ja siitä miten pystyisin parempaan, tiesin sen itsekkin, mutta se olennaiseen keskittyminen oli niin kovin vaikeaa. Koskaan ei siivoton kaappi häirinnyt yhtäpaljon kuin tenttiin lukemispäivänä tai kun jonkun tehtävän deadline puski niskaan.
Toisaalta koen hassuksi asiaksi sen, että tunnen olevani tehokkaimmillani silloin, kun on ns monta rautaa tulessa. Työssäni olin tarkka ja ehkä joissain asioissa jopa nipottaja, keskittymisvaikeuksista ei ollut tietoakaan, mutta kotona vallitsi ja vallitsee edelleen hieman toinen meininki.
Jos joku homma keskeytyy muistan ehkä parin päivän päästä jatkaa siitä mihin unohtunut homma jäi. 

Parisuhteeseen tämä tuo sitä ei niin kaivattua suolaa. Herra X on jossain määrin anaalinen (jos kikatuttaa niin googleta, tällä ei ole mitään tekemistä takapuolien kanssa) ja minä en. Jos puolihuolimattomasti lasken jotain käsistäni paikkaan mihin se ei kuulu, todennäköisesti unohdan sen siihen. Tämän jälkeen alkaa jatkumo, seuraavalla kerralla kun näin laskemani esineen sille kuulumattomassa paikassa ajattelen "ai nii, toi jäi tohon, no mä laitan sen kohta siitä pois" kun tätä on toistunut 10-15 kertaa kyseinen esine lakkaa olemasta olemassa minulle. Se on edelleen erittäin olemassa Herra X:lle. Välillä olen ihmetellyt puheita "uudesta sisustuselementistä" kun Herra X on hienovaraisesti yrittänyt tiedustella koska korjaan jälkeni. Tätä tapahtuu luvattoman usein. Hävettää. Vannotan itselleni, etten enää jätä kamoja lojumaan niille kuulumattomiin paikkoihin, ja omasta mielestäni olen tässä petrannut melko huomattavasti, Herra X ei välttämättä ole samaa mieltä, mutta yrittää kannustaa ja ymmärtää. Aina seuraavaan "uuteen sisustuselementiin" asti. Ja taas nolottaa. Mutta yritän uskotella itselleni, että tämä on yksi ominaisuus minussa mitä varmasti tulisi ikävä jos olisin poissa. Okei, aika kaukaa haettua, mutta silti.
Voitaisiin siis ajatella, että ominaisuus joka aiheuttaa minulle häpeää on kotioloissa sellainen piirre mikä tekee minusta minut. Meidän oma hajamielinen mamma, joka parhaana päivänä siivoaa, leipoo ja virkkaa lapselle nallen ja tenttaa Murkun koealueen. Ei niin hyvänä päivänä mamma keräilee järjenpalasia pohtimalla minne taas unohti silmälasinsa ja missä on sakset mitkä "just äsken" oli pöydällä, unohtaa soittaa sen yhden puhelun mikä piti soittaa jo toissapäivänä ja saa kulutettua 2 tuntia kylpyhuoneen pesemiseen vaikka piti maksaa yksi lasku.

Elikkä, hävettää kun unohtelen asioita. Siirtelen liikaa asioita "huomiselle" ja ne tulee hoidettua sitten joskus. Tämä koskee myös tekstiviesteihin vastaamisia ja puhelinsoittoja. Hävettää niin kovin, että unohtelen mihin tavaroita laitan kun ne käsistäni lasken. Hävettää etten muista.
Mutta minä olen minä, vaikka ajoittain tuntuu, että pää päästää asioita enemmän läpi kuin pastalävikkö ikinä, olen silti iloinen itsestäni ja siitä mitä minulla on, en haluaisi olla kukaan muu!
Tärkeimpiäni en ole koskaan unohtanut.

Kerro mikä sinua hävettää, niin hävetään yhdessä! Tästähän se lähti...
 
 

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Avautuminen

Terveisiä kotiäitien kultamaasta.
Vaikka niin mielessäni jo maalailin blogiani henkilökohtaiseksi terapiamuodoksi jossa humoristisella tavalla käsittelisin arjen pikku kommervenkkejä, pilke silmäkulmassa ja silleen, niin tänään ei naurata. Tai no, voisin siteerata ystäväni hienoja sanoja: hommat kusee niin isolla kaarella, että ei voi kun istua ja ihailla.

Olen tässä viimeaikoina rallattanut samaa rainaa siitä "kuinka tärkeää kotiäidille on se oma aika, että jaksaa kotihommat ja lapset ja ja ja..." tiedätte kyllä... Hieman harmitti, että Herra X joutuisi viettämään vappunsa työmaalla joten piti keksiä jotain tekemistä mukeloiden kanssa, että olisi sitten kiva vappu herkkuineen kaikkineen. Kohtalo päätti toisin. Paria päivää ennen vappua kohtalo päätti, että Likan on hyvä aika kokeilla ensimmäistä mahatautia. Riemastuttavaa huomata, ettei tuollaista pientä ihmistainta yksi mahatauti nujerra, vaan virtaa piisaa ja lapsen löytää kivasti seuraamalla yrjövanaa olohuoneen halki. Vanan päästä kuului tuskainen itku. Ykät siivottiin ja leikki jatkui, ainakin seuraavaan laminaatin pinnoitukseen asti. Oujee. Oli aika selvää, että lettujen paistamisen tms oheistoiminnan sai unohtaa, koska tähän rumbaan tarvittiin kaikki apuun liikenevät kädet. Minä pitelin Likkaa, Murkku kantoi siivousvälineitä ja Herra X luuttusi lattiaa. Jokainen varmaan arvaa paljonko tässä tilanteessa yöllä nukutaan (tehdään MITÄ??).

Aamun valjetessa Herra X lähti tienaamaan perheelle leipää, itse olin kuoleman väsynyt valvottuani edellisen yön ja voin pahoin, ei tehnyt mieli leipää ei! Tässä vaiheessa kiittelin maantieteellistä sijaintiamme, kaikki ketä voisi edes löyhästi velvoittaa auttamaan vetoamalla ainoisiin lapsenlapsiin tms asuu niin kaukana, ettei porokaan jaksa pissaansa sitä matkaa pidätellä. Pah! Kyllähän me pärjätään ? ! Pää kainalossa sain hommat hoidettua Herra Xn työvuoron loppuun. Mikä helpotus kun sai maata kalpeana "ilman huolen häivää" kun toinen otti ohjat ja hoiti kotia ja pientä toipilasta. Ajatus pienestä "tuulettumisesta" tuntui lämpimältä, kunhan tuon kirotun pöpön saisi vaan taltutettua.

Kohtalo oli hetken mukana juonessa, kunnes päätti nostaa sen keskimmäisen sormen ja pistää peliin muuta ajateltavaa. Vappupäivän valjetessa Herra X laitteli ruokaa ja teki parhaansa että tämä mamma pääsisi helpommalla ne hetket kun hän viruisi siellä leivän juurilla, ja kappas, kohtalo heilautti taikasauvaansa ja Herra X muuttui aktiivisesta kodinpuunailijasta jalattomaksi selkäpotilaaksi. *voimasanoja* sydäntä viilsi seurata sitä venkoilua kipujen kanssa ja jouduin myöntämään heikkouteni, en saisi miestä muutamaa kerrosta alaspäin ja autoon kuin kierittämällä, joten tilatappa piipaa-auto paikalle ja antaa ammattilaisten hoitaa homma niin kuin se kuuluu tehdä. Näitä selkä ongelmia kun on ollut niin nyt elin toivossa, että ukko tutkitaan niin maan perusteellisesti, että se vika sieltä kaivetaan vaika väkisin esiin. En tiedä minkä maan terveydenhuoltoa ajattelin tuossa unelmassa, mutta eihän se nyt niin voi mennä, ei! Lääkettä lääkkeen perään ja mies kotiin. Tuliko ongelmaan selkoa, tuliko, NO EI! Selkä potilas palasi resepti nipun kanssa kotiin ja paperissa luki noidannuoli (käännös: pirullinen selkäkipu jota ei jaksa tutkia, laitetaan tää kun ei muuta keksitä) toisaalta parempi kai tuokin kun sen viimetalvisen venäläistohtorin diagnoosi selkäkivulle: kaamosmasennus. Mistä näitä sikiää??? Itse hoitoalalta pari tutkintoa keränneenä vituttaa olla oikeassa silloin kun lääkäri ei ole. Mutta ei auta tiristä, hommasin väärän tutkinnon (ylimääräisen leijailun vaara on valtava). Mutta hei, se lääkäri ei ainoastaan vaikuttanut Herra Xn seuraaviin päiviin selkäpotilaana, se puoskari vei multa sen vapaaillan! Pistetään vaan lääkettä ukkoon ni jo se kohta tuo taas pennit taloon uudella kierroksella josta voi taas sen laskun laittaa perästä tulemaan. Kiitos ja hei. Toki siis empatiat on Herra Xn puolella ja haluan että se selkä tutkitaan ihan vaan olemisen helpottamiseksi, mutta samalla pieni väsynyt kotiäiti kiukuttelee sielussa, kuinka pitäs jaksaa hoitaa "kokomaailma" ja aina vain hymyillä. Seuraavina päivinä on odotettavissa epävakaista säätä kotirintamalla, kelit voi vaihdella hymyilevästä avuliaisuudesta massiivisiin ylireagointeihin ja apaattisuuteen ennen uutta hymyn ja naurun puuskaa. Kokeillaan sitä huumoria sitten tuonnempana uudestaan, terapiasta tää menee muutenkin. Ja mitä siihen vapaailtaan tulee, niin uskon vakaasti, että missä sen illan vietänkin, sinne pääsee myös rollaattorin avulla. Että terveisiä vaan kohtalolle: Minä en luovuta!