sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Tiistaiperinne

Tammikuu, talven ei enää luulis yllättävän ketään. Lähdin hakemaan teiniä kaveriltaan ja keli oli juuri sellainen mitä nyt Suomen keliltä voi odottaa. Lunta sataa ja kaikkia vituttaa. Liukastakin oli, mutta tätä osasin odottaa joten nou hätä.

Olin itseasiassa aika iloinen, että on auto.

Kaks viikkoa sitten raskaan aamuvuoron päätteeksi se jätti tielle, kiittelin taas osakaskoa hinauksesta ilman omavastuuta. Järjetön säätö, että auton sai tienposkesta korjaamolle ja itsensä tarhan kautta kotiin. Sattuipa vielä sopivasti sillon kaksi vapaapäivää niin ehti saada auton kuntoon ennen kuin oli ajankohtaista ite palata sorvin äärelle. Se rahanmeno vitutti silti, koska olis sitä muitakin kohteita mihin niitä euroja laittaa. Mutta no. Muuten ei pääse töihin ni ei muuta ku peltilehmä kuosiin ja paanalle.
Tuosta ikävästä sattumasta viikko eteenpäin ja matkalla töihin mun autolle tuli taas huonomieli jostain. Tällä kertaa osasin itte päätellä suuntaa antavasti mikä vois olla ongelmana. Sain auton tälläkertaa kaupan pihaan mihin se sitten jäikin. Taas säätöä et pääsi töihin ja töistä pois ja asioille. Sillon sielua korvensi niin, että yhden välin kuljin taksilla.
Töissä sain yllättyneitä reaktioita siitä miten tiedän autoista senkin verran kuin tiedän (huono karma autojen kanssa on opettanut paljon, tiedän asiat jotka tiedän koska olen kokenut ne kaikki). Toisin kuin kuvittelisi, tietäminen ei juurikaan helpota elämää vaan lisää tuskaa. Koska vian luonteesta riippuen myös korjauskustannukset on helpompi laskea päässä ennen kuin joku asiasta enemmän tietävä on niitä ehtinyt kertoa. No, uusittiin vertonivel. Pikkasen huokeammalla pääsin mitä olin pelännyt, joten hieman sai olla tyytyväinen ettei ollut se vetoakseli mitä jännitin.

Nyt ajellessa likan kanssa kuunneltiin Robinia. Se lahjakas poika lauleskeli kesärenkaista ja paremmista keleistä. Laulettiin molemmat ihan fiiliksissä mukana. Mieleen tulvi kesäisiä ajatuksia ja melkein tunsin auringon kasvoillani. Kaasua painaessa mielikuva kesästä ja voimakkaasta avoautosta täytti mielen. Palmuja, nekin vois olla siinä mielikuvassa. En tosin päässyt niin pitkälle ajatuksessa koska tajusin ajaneeni oikean risteyksen ohi. Liukkaassa lumikelissä autoa kääntämään ja paluu oikeaan risteykseen. Loppupätkä olikin sellaista lumimuhjua, mikä toisaalta helpotti erilaisten äänten tunnistamista paremmin. Pakoputki. Mielikuvan urheilullinen avoauto muuttui hyvin nopeasti poliittisesti korrektiin perheautoon jota on kerran viikossa saanut korjata, ja korjauslistalla seuraavana seisoo pakoputki, ainakin rouheasta pörinästä päätellen. Edellisellä kerralla kun putkeen kajottiin niin vaihdettiin vaan se loppupää, ajattelin vähän säästäväni.
 Varmaan maanantaina katsastuksesta kertovat kuinka akuutti ongelma se on. Tietty se, että sisällä ajoittain haiskahtaa voi viitata siihen, että meidän "tiistaina korjaamolla" perinne saa jatkoa.

En käy kampaajalla tänäkään vuonna.
 





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti