Ryppyjä tissivaossa

Lähestyvää keski-ikää on hyvä alkaa kriiseilemään sillain tasasesti 

ettei tuu sit kerrallaan yllätyksenä. 

Justiinsa kun alkaa vähän olla taas sinut ittensä kanssa 

tulee joku uusi juttu mikä keikuttaa kuppia. 

Tissivako. 

Hommahan on näin, että sama se miltä naama näyttää mutta 

decoltee ei valehtele ikinä. 

Toukokuinen helle on hemmotellu kalpeita suomalaisia nyt isolla kädellä 

ja on siitä nautittuki. 

On oltu ulkona harrastamassa ja leikkimässä ihan tosissaan. 

Vaan kun sattuu olemaan semmonen hipiä mikä ei juurikaan väriä muuta. 

Paitsi decoltee. 

Se kolmion mallinen alue solisluista tissivakoon. 

Se muuttaa väriään kyllä, siitä tulee semmpoinen soman punainen. 

Vähän ku puskakemistin poski kun on vähä kesä kuumalla nautittu lasolia 

Teboilin rappusilla auringon noususta auringon nousuun ratsastaessa.

 Oon viime kesät koittanu varjella tuota herkkää ja rehellistä 

aluetta kehossani lotraamalla siihen korkeinta suojakerrointa mitä kaupasta saa. 

Ei auta. Pitäs kai peittää foliolla. 

Mutta eihän tämä tähän pääty. 

Aika ei ole ollu kauhean ystävällinen decolteen jatkeena 

roikkuville rauhasillekkaan. 

Vaikka eipähä mulla ikinä mitkää napakat hinkit olekkaan ollu, 

mutta jotain rajaa kuitenkin. 

Ne kun hirttää jollain kehoon kiinni ettei kovin vallattomaks liikkuminen menis 

niin siihen vakoon jää semmoinen kalpea väli. 

Toisin sanoen punainen ryppyinen decoltee joka päättyy valkoiseen railoon. 

Kaippa se sit on hyvä, että ikää on tosiaan kertyny sen verran 

ettei kukaan enää pyydä (ei edes vitsillä) näyttämään tissejä. 

Jos joskus tuntuu, ettei vanhempia ihmisiä enää kunnioiteta, 

niin ha haa, kunnioitetaanpas. 

Tai sitten keski-ikäisen tissit on traumatisoivampaa nähtävää 

ku tuotantokausi Walking deadia. 

Mene ja tiedä, sielu ei kestä laatia galluppia tästä. 

Tätä pohdittuani nostin pääni tissivaosta ja katse ylemmäs. 

Se tukan värjääminen mitä viimeksi kriiseilin ni voin kertoa, 

että putkeen meni 

*tähän semmoinen peukkuhymiö*

Yli vuorokauden vatuloin arvaanko niin dramaattisen 

muutoksen tukalleni tehä jne jne 

ja tein kuin teinkin sen. Hirveä vaiva sutia päähän se aine, 

sillain hienosti että tulee semmonen trendikäs liukuvärjäys 

missä juuret jää tummemmaks. 

Väriaine päässä tupsuttelin kotihommia 

ja mielessäni sormet soljui hopean vaaleiden kutrien lomassa. 

Harmittelin etten ottanu semmosta "ennen" kuvaa että vois sitten verrata. 

No, pesin aineen pois ja totuus valkeni. 

Latva ehkä vähän vaaleampi, muuten ei mi-tään eroa aikasempaan. 

Perkele. Ite tein ja säästin. 

No, sopii tämmönen tukka tämmösen tissivaon kanssa. 

Saapaha olla rauhassa, ei tu kosijat häirittemään mun syrjäytymistä. Ni.

Aattelin kyllä laitattaa semmosen ripsientuuhennussarjan. 

Ihan vaan vaikka kesäks. Ihan vittuillessaan. 

Tukkakriisi

Taas ollaan naiseuden ytimessä.
Tarkemmin ajateltuna keski-ikäistyvän naisen naiseuden ytimessä.

Ostin hiusvärin. Semmoinen hopean vaalea. Jotenkin haluaa ravistella paattia.
Tehdä joku muutos mikä näkyy.
Väri aine on ryhdikkäästi paketissaan kun mietin teenkö raitoja (kuten aina) vai jollain muulla tekniikalla.
Mielessä vilisee kaikki upeat platinablondit mitä kuvissa olen nähnyt ja miten hyviltä ne kuontalot niissä kuvissa näyttää. Joo, liukuvärjään. Ai nii. Mutta mä oon vähä lihava, haittaakse? Eikä mulla ole volyymiripsiä, onks silläkää väliä? Mitä mulla on? Kilometrimittarit silmäkulmissa ja toinen leuka pahanpäivän varalle. Jos vaikka kunnon pula-ajat käy päälle.

Mietin onko se neljänkympinkriisi mikä koputtelee ovella kun peilistä katsoo "harmaa" eukko. Semmonen tavallinen. Mitä nyt luonteeltaan vilkas ja ajoittain melko äänekäs. Tarkemmin ajateltuna en mä tiedä mitä tavallista mussa toisaalta on, muuta kun tää tukka. Se vituttaa.

Pieni aikamatka menneisyyteen paljastaa, että jos koen pakottavaa tarvetta muuttaa hiustyyliäni niin se on aina viestiny tyytymättömyydestä meneillään olevaan vaiheeseen elämässä. Ollessani parisuhteessa tämmönen tunne on toiminut suunnan näyttäjänä kattilanjakotilaisuuteen. Nyt en ole parisuheessa. Teenkö "bänät" itseni kanssa? Mitä täällä tapahtuu?

Omaa harmauttani miettiessä törmäsin sosiaalisessa mediassa miesten hehkutukseen miten tykkäävät kun nainen on "luonnollinen". Iso joukko miehiä lyttäsi niin volyymiripset kuin hiusten pidennyksetkin. Mitä näitä nyt on millä neitoset itteänsä ehostaa, sillain "kuukausihuoltomeiningillä" ja silti käytännössä kun kylilöille jalkautuu, niin juuri niitten kuukausihuoltoneitien punttia siellä ollaan nylkyttämässä ja rakkautta vannomassa. Ei auta vaikka koittaa itteäsä sutia ja koittaa sillä luonnollisuudella liputella. Tosin en juurikaan ottele selfieitä, sekö tässä kusee?
Toisaalta olen yleensä kiintiösinkkuna liikekannalla, pariskunnan jatkeena, voi olla että harmauden sijaan mun resting bitch face huolehtii siitä, että saan olla rauhassa jatkossakin. Ei ne volyymiripsetkään kaikkea pelasta.

Mut joo ne hiukset. Kai mä lähden tekeen tälle jotain... saaha noita tököttejä uusia, ja pipot on edelleen trendikkäitä.

Naiseuden ytimessä

Tuossa aiemmin vuodatetun tiistaiperinteen innoittamana ajattelin, että jos kampaajalle ei tässäkään kuussa mennä, niin ei sen pään tartte silti talliharjalta näyttää.

Teen itte ja säästän.

Long story short: Tukka värjätty ja ite leikattu. Lopputulos ei ehkä kuten hiusmallikatalookista, mutta välttänee nyt tähän hätään muutenkin mukavuudenhaluisen vaikutelman antavaan olemukseen.
Voisin olla hipsteri, mutta en ole.

Ja koska olen nainen, tunnepuolen tarina tämän loogisesti etenevän tapahtumaketjun takana ei ole yhtä simppeli.
Hommahan alkoi siitä, että ensin piti vähän kokea vastenmielisyyttä omasta peilikuvasta "tukkakin ihan kamalan näkönen" "kylläpäs mun naama näyttää vanhalta" jne jne. Sitten lapsen käytyä nukkumaan ongelmaan pureutuminen. Värjäyshuppu päähän ja kiroamista joka kolmannen hiustupsun kohdalla miten ei meinaa onnistua ja "kaikki pitää itte tehhä". Mutta ei auta, päätös on tehty. Nainen on päättänyt itse raidottaa tukkansa joten mikään valta maailmassa ei saa naista luovuttamaan. Ei edes nainen itse. Tilanteessa nainen on ohikiitävän hetken tyytyväinen siitä, ettei jaa asuntoaan miehen kanssa, koska jopa nainen itse kokisi syvää myötätuntoa kohtalosta joka miestä kohtaisi jos tilannetta erehtyisi jotenkin kommentoimaan.
Nainen on saanut tupsunsa kerättyä ja kissanpissin hajuisen mönjän päähänsä. Odottelua "mitähän tästäkin tulee?" "Varmaan ihan kauhee" "pitäskö huomenna värjää tummaks koko pää?"
Kello tulee 01.00, naista väsyttää. Väriaineen pois peseminen ja vilkaisu peiliin "ihan sama, meen nukkumaan."
Nainen herää uuteen aamuun jännittyneenä "pilasinko tukkani?!" Auki harjatut luonnonkiharat estää naista näkemästä lopullista lopputulosta. Peilistä katsoo pissaisessa lumessa pyörinyttä puudelia muistuttava olento.
Nainen päättää suoristaa tukan nähdäkseen värjäyksen lopullisen tuloksen. Jännittää edelleen. Suoristuksen jälkeen mieli hieman rauhoittuu "no, ei ihan niin paha kuin pelkäsin". Pieni hengähdys. Naisen mielestä tukka on silti pykälän liian kellertävä joten pää vesipisteen alle ja hopeashampoota tukkaan sellaisella intensiteetillä, että puoli pesuhuonetta vaatii huuhtelua.
Nainen kuivattaa ja suoristaa tukkansa uudelleen. Noin. Nyt pääsee leikkaamaan tukkaa. Nainen on tietoinen riskeistä mitä sisältyy omatoimiseen tukanleikkuuseen, mutta tekee sen silti. Mielessä kilkattaa eurot jotka tässäkin on säästynyt. Leikattuaan tukkansa naisella on silti huono mieli. Päällimmäiseksi pyrkii ajatus "IHAN SAMA!" "V***u olkoot" "Näytetään sit perseeltä ku muutakaan tästä saa aikaseksi" Sitten nainen ymmärtää "ai helvetti: mullahan on PEEÄMÄSSÄT!".

Omien PMS - oireidensa suhteen sairaudentuntoinen nainen voi nauraa tälle mieltä riipivälle ajan jaksolle naisen kuukaudesta. Perseelleen mennyt himakampaajaprojekti ei harmita enää niin paljon, koska nainen ymmärtää sisimmästään kumpuavan silmittömän aggression olevan vain pala naisen elämää; ja tuona aikana nainen ei onnistu omasta mielestään missään.

Konsultoiva puhelu toiselle naaraalle piristää tunnelmaa entisestään. Se missä toinen nainen on äkkipikainen ja aggressiivinen voi toinen nainen olla tunnesyöppö ja paranoidinen. Ei o helppoa kellään. Tämän ymmärtäminen selkiinnyttää myös edeltävää viikkoa jolloin vähän kaikki on menny tunteisiin ja nainen on halunnut syödä kaiken mikä ei juokse karkuun.

 

Ylenpalttinen itseinho ja raivoherkkyys helpotti, hetkeksi. Jännäksi homman tekee se, että koskaan ei tiedä mikä laukaisee seuraavan setin. Peace and löööööv.