Olen ollut hiljaa. Sitä on kestänyt kauan. Liian kauan?
Silloin kun elämä ei mene ku "strömssöössä" kaikki pohtiminen tulkitaan valittamiseksi. Valittaminen vaiennetaan tehokkaimmin toteamalla "kitisijän" itse valinneen osansa.
En allekirjoita tätä. Elämää kuuluu pohtia, elämää kuuluu rätnätä niin että korvissa soi. Vain tällä tavalla itsestään voi oppia jotain uutta ja löytää ehkä voimaa millä sitä polkuansa tallata.
Joten pohdin.
Viimeaikoina jaksaminen on ollut kortilla. Olosuhteet sinällään ei ole muuttuneet. Elelen edelleen kahden ihanan lapseni kanssa. Käyn töissä. Maksan laskut. Hengitän.
Erilaiset surulliset lööpit on vain kavaneet esiin ajatuksia ja tunteita jotka kuvittelin jo käsitelleeni. Sainkin huomata sijoittaneeni ne tunteet mappiööhön myöhempää tarkastelua varten. Nyt vain sattui kohdalle se hetki kun tuota mappia piti alkaa siivoamaan.
Pakko pohtia.
Mietin miten erilaiset valintani elämässäni ovat tukeneet käsitystä omasta itsestä mihinkään kelpaamattomana ja riittämättömänä. Silti ristiriita hyökkää silmille kun tarkastelee asiaa lähempää. Ehkä olisin iltaisin onnellisesti maailman pahuutta paossa lämpimässä kainalossa jos en väittäisi asioissa vastaan, jos en pitäisi puoliani, jos minun hyvä olisi sama kuin toisen hyvä, jos minulla ei olisi mielipiteitä, jos en tekisi sitä työtä mitä teen, jos en nauraisi väärässä kohdassa tai olisi niin puhelias. Jos en tarvitsisi omaa aikaa, jos en tietäisi asioita mitä tiedän.
Miten noin paljon voi olla liian vähän? Miksi pitäisi esittää avutonta, tietämätöntä ja pelastusta kaipaavaa? Miksi ei voi olla sellainen kuin on?
Olen yksin, koska en ole valmis tinkimään minuudestani. Sillä hyvä. Olkoot kelpaamatta.
Niinä iltoina, kun työmäärä on ollut päätähuimaava, työssä mahdollisesti kokenut väkivaltatilanteita tai sen uhkaa on yritettävä "vetää nollat tauluun" ajaessa töistä kotiin. Haen lapsen tarhasta ja toimin. Keskityn lapsiin ja heidän nukkumaan laittamiseen. Tarjoan lämpöä ja läheisyyttä, tuudittelen, halailen ja pusuttelen. Lapsi kun nukahtaa hoidan omat iltatoimet. En puhu päivästäni, ei siitä voi puhua. Yritän miettiä päivääni mahdollisimman vähän, koska se veisi keskittymistäni kotiasioista ja saisi yksinäisyyden tunteen uusiin svääreihin. Ja aamulla aloitan saman kuvion. Toimin.
Pahanmielen tai väsymyksen ilmaiseminen ei ole sallittua. Niin makaa kuin petaa.
Olosuhteita vähätellään kun ei ymmärretä. Eihän kukaan voisi ymmärtää, ellei itse kokeilisi.
Joskus jaksamiseen auttaa kuukauden päähän kalenteriin merkitty tapahtuma. Jotain. Yksin tai kaverin kanssa. Kotona tai kodin ulkopuolella. Yksi tapahtuma tai hetki, jolloin ei tarvitse esittää mitään. Ei tarvitse peitellä väsymystään. Ei tarvitse huolehtia kenestäkään tai pitää itseään kasassa toisia varten.
Sitähän aikuisen elämä jossain määrin on, töissä ja töiden ulkopuolella. Suojellaan lapsia maailman pahuudelta, siihen kuuluu teeskentely. Eihän lapsia rankaista siitä että äitillä tai isillä on ollut työpäivä jonka rinnalla helvetin tuletkin vaikuttaa mukavalta lomakohteelta. Silloin siis teeskennellään. Äitillä tai isillä oli "vähän raskas päivä". Vanhempi tietää, että tuo ei kelvannut edes suuntaa antavaksi ilmaisuksi, mutta ei sitä lapsen niskaan kaadeta. Ei lapsi ymmärrä. Ja mitä ei ymmärrä, voi pelottaa. Moni yksinhuoltaja ja "viikonloppuvanhempi" ansaitsisi mitalin roolisuorituksestaan. Tai edes pari pulloa visineä silmien punaisuutta vähentämään.
Mitä siis opin? Olen yksin, tulen olemaan yksin ja yritän teeskennellä, että se riittää?
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Parisuhteellisuusteoria
Mä en tajua. Ei vain pysty ymmärtämään.
Miten OI miten ihmiset onnistuu luomaan toimivan ja tasapainoisen parisuhteen? Mihin se perustuu?
Ajoittain olen tuntenut, että sokea taluttaa sokeaa... Homma ei ota toimiakseen, ei vaikka mitä tekisi. Molemmat ajautuu omille jo toimimattomiksi todetuille urilleen, vaikka kuinka on luvattu ettei näin tapahtuisi.
Parisuhteen päättyessä sitä miettii asioita olisiko jotakin voinut tehdä toisin. Ei olisi. En ainakaan tiedä mitä. Sitten sitä huomaa satuttavansa toista sydänjuuriaan myöten vaikka se olisi viimeinen asia mitä tahtoisi tehdä. Mutta jos vain ei halua enää jatkaa? Ei koe kutsumusta taistella virtaa vastaan mutta ei myöskään lillua virran vietävänä. Kuten joku joskus on sanonut: vain kuolleet kalat ui virran mukana, mutta näinpä ne virtaa vastaan pomppivatkin menevät ylävirralle kuolemaan. Mikä siis vaihtoehtona. Kyhätä se oma lampi missä tuudittautua turvallisuuden tunteeseen ja unohtaa, että lätäköitä on muuallakin?
Tänään mietin niitä kertoja kun olen kuullut tarinoita painajaismaisista anopeista, tai vähintään ahdistavista. Pitää siivota ja ressata kuukausi etukäteen anopin vierailua, eukko viipyy tunnin ja heti pitää puolisolle natista miten sen kotkan silmäkulma taas nyki kun lasta kiellettiin koskemasta pistorasiaan. Ja nämä pariskunnat, ketkä hyljeksivät anoppejaan tuntuu olevan niitä näennäisesti onnellisempia. Onko näin, että yksi tapa muodostaa toimiva parisuhde on luoda valta taistelu anopin kanssa kenelle mies kuuluu ja ketä sen kuuluu "palvella", näytetään mistä se kana pissii ja valtaistuin on saanut uuden omistajan?
Itse olen tullut anopintekeleitteni kanssa varsin hyvin juttuun, toisten paremmin kuin toisten, mutta huonoissa ja stressaavissa väleissä en ole ollut koskaan. Onko tämä ensimmäinen varomerkki missä pitäisi jo hälytyskellojen soida?
Vai onko omassa ajatusmaailmassani jotain vinksallaan? Olisinko luonut suhteelle varmemman pohjan alkamalla natisemaan siitä anopista, tehnyt selväksi puolisolleni kenen valtakuntaan hän on liittynyt kun on minut valinnut "there can be only one!!!!"?
Myös ne, ketkä näennäisesti tulevat toimeen anoppinsa kanssa, mutta tämän poistuttua näköpiiristä varovasti arvostelevat anopin kommentteja ja kyseenalaistavat joka siunatun sanan mitä se nainen on suustaan päästänyt ihan vain tunnustellakseen kenen puolella puoliso on, ovat keskimääräisesti onnellisempia parisuhteessaan kuin ne, ketkä pelaa anoppinsa kanssa lautapelejä ja käy marketeissa shoppailemassa. Poikkeus vahvistaa säännön.
Jatkopohdinta: Kun Murkku tuo tyttöystäväänsä joskus näytille, pitääkö sille vittuilla ihan vain varulta, jos sillä vaikka olisi myönteinen vaikutus suhteen kestoon?
En tiedä. En tiedä mitään. Ainoa asia, mikä on kirkkaana mielessä, en koskaan halua enää mennä rikki.
Miten OI miten ihmiset onnistuu luomaan toimivan ja tasapainoisen parisuhteen? Mihin se perustuu?
Ajoittain olen tuntenut, että sokea taluttaa sokeaa... Homma ei ota toimiakseen, ei vaikka mitä tekisi. Molemmat ajautuu omille jo toimimattomiksi todetuille urilleen, vaikka kuinka on luvattu ettei näin tapahtuisi.
Parisuhteen päättyessä sitä miettii asioita olisiko jotakin voinut tehdä toisin. Ei olisi. En ainakaan tiedä mitä. Sitten sitä huomaa satuttavansa toista sydänjuuriaan myöten vaikka se olisi viimeinen asia mitä tahtoisi tehdä. Mutta jos vain ei halua enää jatkaa? Ei koe kutsumusta taistella virtaa vastaan mutta ei myöskään lillua virran vietävänä. Kuten joku joskus on sanonut: vain kuolleet kalat ui virran mukana, mutta näinpä ne virtaa vastaan pomppivatkin menevät ylävirralle kuolemaan. Mikä siis vaihtoehtona. Kyhätä se oma lampi missä tuudittautua turvallisuuden tunteeseen ja unohtaa, että lätäköitä on muuallakin?
Tänään mietin niitä kertoja kun olen kuullut tarinoita painajaismaisista anopeista, tai vähintään ahdistavista. Pitää siivota ja ressata kuukausi etukäteen anopin vierailua, eukko viipyy tunnin ja heti pitää puolisolle natista miten sen kotkan silmäkulma taas nyki kun lasta kiellettiin koskemasta pistorasiaan. Ja nämä pariskunnat, ketkä hyljeksivät anoppejaan tuntuu olevan niitä näennäisesti onnellisempia. Onko näin, että yksi tapa muodostaa toimiva parisuhde on luoda valta taistelu anopin kanssa kenelle mies kuuluu ja ketä sen kuuluu "palvella", näytetään mistä se kana pissii ja valtaistuin on saanut uuden omistajan?
Itse olen tullut anopintekeleitteni kanssa varsin hyvin juttuun, toisten paremmin kuin toisten, mutta huonoissa ja stressaavissa väleissä en ole ollut koskaan. Onko tämä ensimmäinen varomerkki missä pitäisi jo hälytyskellojen soida?
Vai onko omassa ajatusmaailmassani jotain vinksallaan? Olisinko luonut suhteelle varmemman pohjan alkamalla natisemaan siitä anopista, tehnyt selväksi puolisolleni kenen valtakuntaan hän on liittynyt kun on minut valinnut "there can be only one!!!!"?
Myös ne, ketkä näennäisesti tulevat toimeen anoppinsa kanssa, mutta tämän poistuttua näköpiiristä varovasti arvostelevat anopin kommentteja ja kyseenalaistavat joka siunatun sanan mitä se nainen on suustaan päästänyt ihan vain tunnustellakseen kenen puolella puoliso on, ovat keskimääräisesti onnellisempia parisuhteessaan kuin ne, ketkä pelaa anoppinsa kanssa lautapelejä ja käy marketeissa shoppailemassa. Poikkeus vahvistaa säännön.
Jatkopohdinta: Kun Murkku tuo tyttöystäväänsä joskus näytille, pitääkö sille vittuilla ihan vain varulta, jos sillä vaikka olisi myönteinen vaikutus suhteen kestoon?
En tiedä. En tiedä mitään. Ainoa asia, mikä on kirkkaana mielessä, en koskaan halua enää mennä rikki.
maanantai 5. marraskuuta 2012
Kosketus
Blogi hiljaisuutta on kestänyt ja kestänyt.
Ei ole huvittanut, ei ole ollut painokelvollista tekstiä.
Elämä on heitellyt uusille urille mihin on tarvinnut kohdistaa kaikki energia mitä omistaa ja mitä ikinä on saanut itseensä varastoitua.
Kaiken kaaoksen keskellä olin väsynyt. En ollut kosketettavissa.
Putkinäkö kytkeytyi päälle ja arjesta piti selviytyä. Kohdallani tämä taitaa olla ainoa keino muuttaa asioita, ei se helpoin tie.
Itse asiassa mulla on järisyttävän kehno tapa kasata murheita itselleni. Kuvittelen selviäväni mistä vain ja kestäväni mitä vain. "hiljaa hyvää tulee" ynnä muut laimeat motot mitä ihmisellä voi olla niin kyllä, multa on löytyny kai ne kaikki. Olen osannut arvostaa kaikkia muita paitsi itseäni ja olen näin osa syyllinen huonoon oloon mitä matkan varrella olen kerännyt. Siitä irti rimpuilu ei ole helpointa mitä tiedän, mutta se on mahdollista.
Nyt olen rimpuillut ja kovaa. Olen ymmärtänyt oman hyvinvointini tärkeyden. Kuten sanotaan "if momma ain`t happy ain`t nobody happy". Elämän palaset alkaa loksahdella paikalleen pitkälti sen takia, että olen ollut rohkea ja aktiivinen toimija omassa elämässäni, terveellä tavalla itsekäs. Eihän sitä kukaan muukaan voi mun puolesta tehdä. Elämä tasaantuu, alkaa löytyä tasapaino kaiken kaaoksen keskelle ja voi hengähtää tyytyväisenä "kyllä tämä tästä".
Näitä asioita pohtiessani suuntasin Tavastialle vapaaillan viettoon.
Keikan ensimmäinen kappale kosketti! Se kosketti jostain hyvin syvältä. Juuri kun tuntuu, että on alkanut uskaltaa elää, on Marko Annala onnistunut tämänkin taikomaan sanoiksi.
En ennen oikein koko orkesteria osannut arvostaa, enkä tiedä miksi, mutta sanoituksiin perehdyttyäni olen muuttanut rajusti kantaani! Parhautta.
Ihan äkkiä en osaa nimetä ketään kuka paremmin osaisi sanoituksillaan koskettaa ihmistä.
Tässä siis kappale millä jokaisen tulisi päivänsä aloittaa ja tämän myötä hyvää yötä.
Ei ole huvittanut, ei ole ollut painokelvollista tekstiä.
Elämä on heitellyt uusille urille mihin on tarvinnut kohdistaa kaikki energia mitä omistaa ja mitä ikinä on saanut itseensä varastoitua.
Kaiken kaaoksen keskellä olin väsynyt. En ollut kosketettavissa.
Putkinäkö kytkeytyi päälle ja arjesta piti selviytyä. Kohdallani tämä taitaa olla ainoa keino muuttaa asioita, ei se helpoin tie.
Itse asiassa mulla on järisyttävän kehno tapa kasata murheita itselleni. Kuvittelen selviäväni mistä vain ja kestäväni mitä vain. "hiljaa hyvää tulee" ynnä muut laimeat motot mitä ihmisellä voi olla niin kyllä, multa on löytyny kai ne kaikki. Olen osannut arvostaa kaikkia muita paitsi itseäni ja olen näin osa syyllinen huonoon oloon mitä matkan varrella olen kerännyt. Siitä irti rimpuilu ei ole helpointa mitä tiedän, mutta se on mahdollista.
Nyt olen rimpuillut ja kovaa. Olen ymmärtänyt oman hyvinvointini tärkeyden. Kuten sanotaan "if momma ain`t happy ain`t nobody happy". Elämän palaset alkaa loksahdella paikalleen pitkälti sen takia, että olen ollut rohkea ja aktiivinen toimija omassa elämässäni, terveellä tavalla itsekäs. Eihän sitä kukaan muukaan voi mun puolesta tehdä. Elämä tasaantuu, alkaa löytyä tasapaino kaiken kaaoksen keskelle ja voi hengähtää tyytyväisenä "kyllä tämä tästä".
Näitä asioita pohtiessani suuntasin Tavastialle vapaaillan viettoon.
Keikan ensimmäinen kappale kosketti! Se kosketti jostain hyvin syvältä. Juuri kun tuntuu, että on alkanut uskaltaa elää, on Marko Annala onnistunut tämänkin taikomaan sanoiksi.
En ennen oikein koko orkesteria osannut arvostaa, enkä tiedä miksi, mutta sanoituksiin perehdyttyäni olen muuttanut rajusti kantaani! Parhautta.
Ihan äkkiä en osaa nimetä ketään kuka paremmin osaisi sanoituksillaan koskettaa ihmistä.
Tässä siis kappale millä jokaisen tulisi päivänsä aloittaa ja tämän myötä hyvää yötä.
Sydän käskee järki sallii
vähän kerrassaan laittaa toimimaan
tavoittaa voit kaiken kalliin
siis suuntaa tulevaan askel kerrallaan
teetkö oikein teetkö väärin?
Kenpä tietäis sen antaisi vastauksen
jos viisastuisit siinämäärin
kuulisit vastauksen
uskoisitko sen?
Älä pelkää vaan uskalla elää
et saa käpertyä sisimpään
luota itseesi uskalla elää
et saa tyytyä vähempään
voi olla että astut harhaan
niinkin käydä voi jos vain unelmoit
sydän tuntee reitin parhaan
jos siis unelmoit kuuntele kun voit
Älä pelkää vaan uskalla elää
et saa käpertyä sisimpään
luota itseesi uskalla elää
et saa tyytyä vähempään
Älä pelkää vaan uskalla elää
et saa käpertyä sisimpään
luota itseesi uskalla elää
et saa tyytyä sen vähempään
Uskalla elää!
keskiviikko 29. elokuuta 2012
-1 kissa
Tänään tuli tiukka paikka eteen. Dille oksensi TAAS kaikki ruuat, tätä on tapahtunut liian usein, eikä viimeaikoina sen virtsanpidätyskykykään ole ollut ihan terässä. Silmät on ollut on offina sumeana jo tovin ja nyt piti tehdä se päätös mitä kukaan lemmikin omistaja ei halua tehdä... Piti päättää, ettei kärsimykset enää jatku.
Soito eläinlääkäriasemalle oli öh... mielenkiintoinen?
Siellä viisissäkymmenissä oleva hoitajatar vastasi puhelimeen ja kävi homman läpi puhelimessa ikäänkuin olisi keskusteltu kahvinkeittimen korjaamisesta. Pidättelin itkua.
Sovittiin aika jolloin kissan kanssa sinne menen, ja "hoidetaan sitten se maksu alta pois".
Jep. Pakkasin kissan koppaan ja koko matkan se jaksoi naukua peloissaan, reppana, kyynelien takaa yritin vakuutella "ei ole mitään hätää..." Suuren luokan kusetus, olihan siinä nyt jotain hätää kuitenkin...
Päästiin perille, poltin tupakan, kissa makoili laatikossa odottavaisella kannalla.
Vastaanotto oli yhtä lämmin kuin puhelu. Hoitaja ohjasi huoneeseen ikäänkuin olisi ollut valtava hoppu jo johonkin muualle. Yritin kysellä olisiko minkä hintaista saada niitä tuhkia takaisin itselle niin hoitaja viittasi kintaalla "no sehän riippuisi siitä astiasta olisko posliinia vai pahvia, joukko tuhkaus on ihan hyvä" Jaa... no niin kai sitten, ei tässä minkään kultaämpärin päällä kuitenkaan istuta...
Eläinlääkäri oli empaattisempi, tai ehkä sopivaa sanoa, että eläinlääkäri oli empaattinen, se hoitaja ei sitä ollut.
Kehui kissaa kauniiksi ja oli huomaavainen toimenpiteessä. Dille oli selvästi valmis lähtemään, edes rauhoituspiikki ei saanut sitä reagoimaan mitenkään, oli vain hiljaa vatsaani vasten. Lisää itkua.
Siihen se sitten nukahti, meidän prinsessa, suuren luokan Diiva. Sillä ei ikinä ollut omistajaa, vaan uskollinen ja palveleva henkilökunta.
Lähtiessäni pois asemalta, mietin miten kummallistaa oli se, että missään vaiheessa tätä prosessia kukaan ei kysynyt syytä siihen miksi kissa pitää lopettaa... Se oli meille suuri menetys, rakas osa perhettä vaikka välillä vaikeuksia sen kanssa olikin, mutta sen kuolemasta tehtiin niin arkipäiväistä... ehkä se niille on sitä, mutta meille se ei ollut. Päätös ei ollut helppo. Ihme kun ei tarjottu "ryhmä" alennusta!
Soito eläinlääkäriasemalle oli öh... mielenkiintoinen?
Siellä viisissäkymmenissä oleva hoitajatar vastasi puhelimeen ja kävi homman läpi puhelimessa ikäänkuin olisi keskusteltu kahvinkeittimen korjaamisesta. Pidättelin itkua.
Sovittiin aika jolloin kissan kanssa sinne menen, ja "hoidetaan sitten se maksu alta pois".
Jep. Pakkasin kissan koppaan ja koko matkan se jaksoi naukua peloissaan, reppana, kyynelien takaa yritin vakuutella "ei ole mitään hätää..." Suuren luokan kusetus, olihan siinä nyt jotain hätää kuitenkin...
Päästiin perille, poltin tupakan, kissa makoili laatikossa odottavaisella kannalla.
Vastaanotto oli yhtä lämmin kuin puhelu. Hoitaja ohjasi huoneeseen ikäänkuin olisi ollut valtava hoppu jo johonkin muualle. Yritin kysellä olisiko minkä hintaista saada niitä tuhkia takaisin itselle niin hoitaja viittasi kintaalla "no sehän riippuisi siitä astiasta olisko posliinia vai pahvia, joukko tuhkaus on ihan hyvä" Jaa... no niin kai sitten, ei tässä minkään kultaämpärin päällä kuitenkaan istuta...
Eläinlääkäri oli empaattisempi, tai ehkä sopivaa sanoa, että eläinlääkäri oli empaattinen, se hoitaja ei sitä ollut.
Kehui kissaa kauniiksi ja oli huomaavainen toimenpiteessä. Dille oli selvästi valmis lähtemään, edes rauhoituspiikki ei saanut sitä reagoimaan mitenkään, oli vain hiljaa vatsaani vasten. Lisää itkua.
Siihen se sitten nukahti, meidän prinsessa, suuren luokan Diiva. Sillä ei ikinä ollut omistajaa, vaan uskollinen ja palveleva henkilökunta.
Lähtiessäni pois asemalta, mietin miten kummallistaa oli se, että missään vaiheessa tätä prosessia kukaan ei kysynyt syytä siihen miksi kissa pitää lopettaa... Se oli meille suuri menetys, rakas osa perhettä vaikka välillä vaikeuksia sen kanssa olikin, mutta sen kuolemasta tehtiin niin arkipäiväistä... ehkä se niille on sitä, mutta meille se ei ollut. Päätös ei ollut helppo. Ihme kun ei tarjottu "ryhmä" alennusta!
tiistai 14. elokuuta 2012
Ei mun päivä
On aikoja millon kaikki vaan hyvin yksinkertaisesti tökkii. Vitutuksen määrä kulminoituu siihen pisteeseen, ettei pysty edes puhumaan. Ei löydy sanoja keskusteluun. Sitten kun saa jonkun ystävän luurinpäähän niin sanat tulee omituisessa järjestyksessä eikä tarinan loogisuudella pääse ihmeemmin pätemään.
Tänään on ollut sellainen päivä. Tai no kai näitä on ollu tässä useampiakin, mutta tänään erityisesti. Monenlaiset asiat painaa niskaan jonka tuloksena olen ollut kireä.
Likka on tietenkin haistanut hermonkireyttä ilmoilla ja on panostanut ihan tosissaan käymään läpi joka jumalan nurkan mihin ei saa koskea. On heitelty pleikka pelit, on paiskottu lasivitriinin ovia, on retuutettu kissaa ja ja ja ja... noita ei edes jaksa luettella. Ja kyllä, näistä kun jollekkin sitten sattuu mainitsemaan niin johan alkaa viisautta virrata, tulee hyviä ideoita "ootsä kokeillu tätä" ja näitä sitten kuuntelee vasen silmä nykien ja hampaiden välistä sihisten "kato eipä ole tulllut mieleen EI". En koe olevani erityisen uusavuton, hyvin olen Murkunkin kanssa pärjännyt aikanaan ja hyvin on luonnostaan keksinyt niitä väkivallattomia ratkaisuja tilanteiden hoitamiseen joten miksikäs en niitä keksisi nyttenkin. Ehkä toivon, että jos joku haluaa lohduttaa tätä hermorauniota niin ei ainakaan ala ns. opettamaan isäänsä... no tiedätte kyllä mitä tekemään.
No, aamupäivällä tarjoutui tilanne lähteä yksin keskustaan. Käytin sen! Eka puolituntia Kelan penkkiä kuluttaen, ei rentouttavaa vaikutusta. Sieltä kun pääsin bongasin tienlaidassa auton jossa apukuskin paikalla istui vanha sympaattisen näköinen papparainen. Pappa oli ihmeissään kun auto lipui vähän kerrallaan eteenpäin, ihan omin avuin. Itteä alkoi jännittämään minne asti se auto on päättänyt mennä joten käännyin takaisin auton luo. Pappa sammutti auton ja avasi ikkunaa, kysäisin kannattaisko laittaa vaikka käsijarrua päälle ettei auto ihan mihin sattuun matkusta. Pappa hymyili nätisti ja kertoi auton olevan automaattivaihteinen joten siinä ei tarvii laittaaa... Ok, oma valinta. Pappa kiitti kuitenkin huolehtimisesta ja jatkoin matkaa. Päivän hyvä työ tehty. Ehkä karma muistaa minua nyt?
Olen pitkään kytännyt yhtä tiettyä kirpparia minne ei rattaiden kanssa mahdu: nyt menen sinne! Kunnes huomasin sen putiikin ikkunassa kytin :" avoinna kesä-heinä ja elokuussa maanantaina keskiviikkona ja perjantaina klo 11-15" Jep, ei vieläkään onnistu. Ihan kuraa ne kuitenkin myy joten mitäs tuosta. Menin toiselle kirpparille joka oli siinä ihan hollilla, väkeä oli paljon, iloisia venäläisiä lumppujen kimpussa ja lapset pitkin käytäviä leikkimässä. Se siitä. Lähdin kahville.
Kaupungilla hengailulla ei ollut aivan sitä rentouttavaa vaikutusta mitä olin toivonut joten päätin lähteä kotiin. Olin pysäköinyt uuden farmarimallin automme ns taskuparkkiin tienlaitaan. KeRtakaikkisen LOISTAVA ratkaisu! Koska tälläisenä päivänä mitkä on mahdollisuudet siihen, että kanssa autoilijat motittaa sut siihen tienlaitaan! Hermokireänä ja pettyneenä löntystin autolle ja mitä näenkään? Auton edessä on n.50cm tilaa ja auton takana hurjat 50cm liikkumavaraa! Istuin kuskin paikalle ja puhisin. Vitutti. Eikö ne idiootit osaa parkkeerata autojaan? Mikä ihmistä riivaa kun pysäköi toisen puskuriin kiinni?? Teki mieli kirjottaa lappu ikkunaan... en kirjottanu. Sain kuin sainkin vitkuteltua yllättävän vähällä vaivalla auton pois siitä raosta, toisin ku ne idiootit, minä osaan ajaa sitä autoa ja jos olen auton saanut parkkiin niin saan sen kyllä siitä poiskin, vaikka sitten pitäisi nostaa sen toisen urpon auto paikaltaan! Angst!
Iltapäivästä ajattelin lähteä likan kanssa pihalle, saisi paahtaa energiaansa siellä niin ehkä ilta olisi jotakuinkin seesteisempi. Kaksi tuntia kierreltiin pitkin lähiötä ja puistoilua ja ja ja ja.. (ps: te pikkuvanhat varhaisteinit ja pikkupissikset ketkä sitä roskaa, röökintumppeja ja energiajuomatölkkisaastaa sinne puistoon viljelee, voitte olla varmoja, että tämä äiti syöttää ne teille jos näkee tuota toimintaa oman naamansa edessä!)
tultiin kotiin ja heti samoihin hommiin ku heti aaamusta... oli taas vitriini ja tv-taso kovilla kuten äidin hermotkin.
Tälläisinä päivinä on helppo muistaa niitä työssä käyvien kommentteja hoitovapaasta " mitäs siinä, sä saat olla kotona ja tehä mitä lystäät ja ihan omalla aikataululla Sullon nii helppoo kun ei tartte kestää niitä työsioita ja saa kans nukkua pitempään" jne jne jne.. joo o sitähän tämä on. Helppoa on ku heinänteko ja ihan omalla aikataululla. Hajotkaa sinne sorvin ääreen kyllä tässä sielu lepää!
Tänään on ollut sellainen päivä. Tai no kai näitä on ollu tässä useampiakin, mutta tänään erityisesti. Monenlaiset asiat painaa niskaan jonka tuloksena olen ollut kireä.
Likka on tietenkin haistanut hermonkireyttä ilmoilla ja on panostanut ihan tosissaan käymään läpi joka jumalan nurkan mihin ei saa koskea. On heitelty pleikka pelit, on paiskottu lasivitriinin ovia, on retuutettu kissaa ja ja ja ja... noita ei edes jaksa luettella. Ja kyllä, näistä kun jollekkin sitten sattuu mainitsemaan niin johan alkaa viisautta virrata, tulee hyviä ideoita "ootsä kokeillu tätä" ja näitä sitten kuuntelee vasen silmä nykien ja hampaiden välistä sihisten "kato eipä ole tulllut mieleen EI". En koe olevani erityisen uusavuton, hyvin olen Murkunkin kanssa pärjännyt aikanaan ja hyvin on luonnostaan keksinyt niitä väkivallattomia ratkaisuja tilanteiden hoitamiseen joten miksikäs en niitä keksisi nyttenkin. Ehkä toivon, että jos joku haluaa lohduttaa tätä hermorauniota niin ei ainakaan ala ns. opettamaan isäänsä... no tiedätte kyllä mitä tekemään.
No, aamupäivällä tarjoutui tilanne lähteä yksin keskustaan. Käytin sen! Eka puolituntia Kelan penkkiä kuluttaen, ei rentouttavaa vaikutusta. Sieltä kun pääsin bongasin tienlaidassa auton jossa apukuskin paikalla istui vanha sympaattisen näköinen papparainen. Pappa oli ihmeissään kun auto lipui vähän kerrallaan eteenpäin, ihan omin avuin. Itteä alkoi jännittämään minne asti se auto on päättänyt mennä joten käännyin takaisin auton luo. Pappa sammutti auton ja avasi ikkunaa, kysäisin kannattaisko laittaa vaikka käsijarrua päälle ettei auto ihan mihin sattuun matkusta. Pappa hymyili nätisti ja kertoi auton olevan automaattivaihteinen joten siinä ei tarvii laittaaa... Ok, oma valinta. Pappa kiitti kuitenkin huolehtimisesta ja jatkoin matkaa. Päivän hyvä työ tehty. Ehkä karma muistaa minua nyt?
Olen pitkään kytännyt yhtä tiettyä kirpparia minne ei rattaiden kanssa mahdu: nyt menen sinne! Kunnes huomasin sen putiikin ikkunassa kytin :" avoinna kesä-heinä ja elokuussa maanantaina keskiviikkona ja perjantaina klo 11-15" Jep, ei vieläkään onnistu. Ihan kuraa ne kuitenkin myy joten mitäs tuosta. Menin toiselle kirpparille joka oli siinä ihan hollilla, väkeä oli paljon, iloisia venäläisiä lumppujen kimpussa ja lapset pitkin käytäviä leikkimässä. Se siitä. Lähdin kahville.
Kaupungilla hengailulla ei ollut aivan sitä rentouttavaa vaikutusta mitä olin toivonut joten päätin lähteä kotiin. Olin pysäköinyt uuden farmarimallin automme ns taskuparkkiin tienlaitaan. KeRtakaikkisen LOISTAVA ratkaisu! Koska tälläisenä päivänä mitkä on mahdollisuudet siihen, että kanssa autoilijat motittaa sut siihen tienlaitaan! Hermokireänä ja pettyneenä löntystin autolle ja mitä näenkään? Auton edessä on n.50cm tilaa ja auton takana hurjat 50cm liikkumavaraa! Istuin kuskin paikalle ja puhisin. Vitutti. Eikö ne idiootit osaa parkkeerata autojaan? Mikä ihmistä riivaa kun pysäköi toisen puskuriin kiinni?? Teki mieli kirjottaa lappu ikkunaan... en kirjottanu. Sain kuin sainkin vitkuteltua yllättävän vähällä vaivalla auton pois siitä raosta, toisin ku ne idiootit, minä osaan ajaa sitä autoa ja jos olen auton saanut parkkiin niin saan sen kyllä siitä poiskin, vaikka sitten pitäisi nostaa sen toisen urpon auto paikaltaan! Angst!
Iltapäivästä ajattelin lähteä likan kanssa pihalle, saisi paahtaa energiaansa siellä niin ehkä ilta olisi jotakuinkin seesteisempi. Kaksi tuntia kierreltiin pitkin lähiötä ja puistoilua ja ja ja ja.. (ps: te pikkuvanhat varhaisteinit ja pikkupissikset ketkä sitä roskaa, röökintumppeja ja energiajuomatölkkisaastaa sinne puistoon viljelee, voitte olla varmoja, että tämä äiti syöttää ne teille jos näkee tuota toimintaa oman naamansa edessä!)
tultiin kotiin ja heti samoihin hommiin ku heti aaamusta... oli taas vitriini ja tv-taso kovilla kuten äidin hermotkin.
Tälläisinä päivinä on helppo muistaa niitä työssä käyvien kommentteja hoitovapaasta " mitäs siinä, sä saat olla kotona ja tehä mitä lystäät ja ihan omalla aikataululla Sullon nii helppoo kun ei tartte kestää niitä työsioita ja saa kans nukkua pitempään" jne jne jne.. joo o sitähän tämä on. Helppoa on ku heinänteko ja ihan omalla aikataululla. Hajotkaa sinne sorvin ääreen kyllä tässä sielu lepää!
torstai 9. elokuuta 2012
Lisää kissoja!!!
Eilen otin härkää sarvista ja pyykkäsin käsin sohvatyynyjen päälliset, pari vuotta ne oli hikeä ja muuta sontaa keränneet sohvalla ja väri ei ihan täsmännyt sitä muistikuvaa mitä niihin tekstiileihin liittyi hankinta-aikaan sijoittuen. Rypistys. En juurikaan perusta nyrkkipyykistä, mutta sitäkin on ajoittain harrastettava jos ei halua pilata jo hankittuja tekstiileitä ja mennä ostamaan aina uutta. Sain illasta vielä mainion ajatuksen siirtää päälliset kuivaustelineeltä saunaan kuivumaan. Ja siitä se sitten lähti, taas.
Taloudesta löytyy hetivalmis sauna, joten siellä on aina tasainen 30-40 astetta lämmintä. Taloudessa on myös kaksi kissaa jotka tykkäävät oksennella lauteiden alle. Millon karvapalloja milloin jotain muuta mitä nyt suinkin ovat sisuksiinsa tunkeneet. GRRREAT! Sauna haiskahti kuolemalle joten enpä sitten laittanut sinne mitään. Painoin oven kiinni ja leikin ettei mitään olisi vialla. Tänään saunaa pestessä muistelin kaikkia kliseitä mitä lemmikkien omistamiseen liitetään; verenpaine laskee ja on onnellisempi olo, lemmikit viihdyttää omistajiaan vallattomilla leikeillä ja sanottiinpa niiden tarjoavan hyvät naurut ainakin kerran päivässä, ne on niin veikeitä otuksia. Jep.
Heti alkuun voin sanoa, että rakastan kumpaakin kissaa valtavasti! Mutta noihin kliseisiin en lähde. En myöskään muista kenellekkään raivokkaasti markkinoineeni kissan hankkimista, syystä että sitä mielikuvaa on turha alkaa kiillottelemaan vaan julma totuus pöytään ja jos vielä tahtoo kissan tai useamman, on jotenkin kartalla siitä mitä on tekemässä.
Juu, kyllä meillä kissat hellyyttä tarjoaa yllinkyllin, oheistoimintana tälle on ykäily pitkin kämppää (yleensä saunan lattialle tai matolle) joka helkutin tekstiili on raiskattu, langat repsottaa ja yöllä herää raivokkaaseen sohvan raateluun. Huippu hetkiä on se kun siihen herää ja lähtee hätistämään kissaa sohvan kimpusta ja saa osakseen intensiivisen katsekontaktin ja ne helkutin kynnet ei vain irtoa sohvasta. Sähistään kilpaa. Veikeä ei olisi sana jolla kuvailisin kissaa, ainakaan tuollaisessa kohtaamisessa. Eikä naurata ei! Ai niin, myös kaikki kukat tulee syödyksi!
Herra X olisi jo valmis luopuman noista karvahanureista, minä en. Vaikka nuo elukat saa mut ajoittain aivan raivon partaalle silkalla idiotismillaan, niin ne on silti rakkaita. Itse olen ne valinnut ja kotiini ottanut, joten siis otan vastaan mitä ne tuo tullessaan, siihen asti kun niissä henki pihisee. Jos nyt pistäisin niitä kiertoon noinkin heppoisin syin, niin tuskin omatunto sallisi hankkia ikinä enää mitään lemmikkiä kun ei edellisiäkään loppuun asti hoitanut. Joten näillä mennään. Yölliset laminaattirevittelyjuoksut ja sohvan raatelut, matoille ja saunaan yrjöilyt, kukkien syömiset, ajoittaiset kissan pissit paikoissa mihin sellaiset ei kuulu, karvat vaatteissa suussa silmissä ja kodin tekstiileissä saa siis jatkoa. Noitten välissä saa rapsutella pehmeää turkkia ja saada vilpitöntä rakkautta ja hellyyttä sekä lempeitä katseita. Homma rullaa.
Taloudesta löytyy hetivalmis sauna, joten siellä on aina tasainen 30-40 astetta lämmintä. Taloudessa on myös kaksi kissaa jotka tykkäävät oksennella lauteiden alle. Millon karvapalloja milloin jotain muuta mitä nyt suinkin ovat sisuksiinsa tunkeneet. GRRREAT! Sauna haiskahti kuolemalle joten enpä sitten laittanut sinne mitään. Painoin oven kiinni ja leikin ettei mitään olisi vialla. Tänään saunaa pestessä muistelin kaikkia kliseitä mitä lemmikkien omistamiseen liitetään; verenpaine laskee ja on onnellisempi olo, lemmikit viihdyttää omistajiaan vallattomilla leikeillä ja sanottiinpa niiden tarjoavan hyvät naurut ainakin kerran päivässä, ne on niin veikeitä otuksia. Jep.
Heti alkuun voin sanoa, että rakastan kumpaakin kissaa valtavasti! Mutta noihin kliseisiin en lähde. En myöskään muista kenellekkään raivokkaasti markkinoineeni kissan hankkimista, syystä että sitä mielikuvaa on turha alkaa kiillottelemaan vaan julma totuus pöytään ja jos vielä tahtoo kissan tai useamman, on jotenkin kartalla siitä mitä on tekemässä.
Juu, kyllä meillä kissat hellyyttä tarjoaa yllinkyllin, oheistoimintana tälle on ykäily pitkin kämppää (yleensä saunan lattialle tai matolle) joka helkutin tekstiili on raiskattu, langat repsottaa ja yöllä herää raivokkaaseen sohvan raateluun. Huippu hetkiä on se kun siihen herää ja lähtee hätistämään kissaa sohvan kimpusta ja saa osakseen intensiivisen katsekontaktin ja ne helkutin kynnet ei vain irtoa sohvasta. Sähistään kilpaa. Veikeä ei olisi sana jolla kuvailisin kissaa, ainakaan tuollaisessa kohtaamisessa. Eikä naurata ei! Ai niin, myös kaikki kukat tulee syödyksi!
Herra X olisi jo valmis luopuman noista karvahanureista, minä en. Vaikka nuo elukat saa mut ajoittain aivan raivon partaalle silkalla idiotismillaan, niin ne on silti rakkaita. Itse olen ne valinnut ja kotiini ottanut, joten siis otan vastaan mitä ne tuo tullessaan, siihen asti kun niissä henki pihisee. Jos nyt pistäisin niitä kiertoon noinkin heppoisin syin, niin tuskin omatunto sallisi hankkia ikinä enää mitään lemmikkiä kun ei edellisiäkään loppuun asti hoitanut. Joten näillä mennään. Yölliset laminaattirevittelyjuoksut ja sohvan raatelut, matoille ja saunaan yrjöilyt, kukkien syömiset, ajoittaiset kissan pissit paikoissa mihin sellaiset ei kuulu, karvat vaatteissa suussa silmissä ja kodin tekstiileissä saa siis jatkoa. Noitten välissä saa rapsutella pehmeää turkkia ja saada vilpitöntä rakkautta ja hellyyttä sekä lempeitä katseita. Homma rullaa.
tiistai 24. heinäkuuta 2012
Kotiäidin kesäloma
Meillä lomaillaan, ainakin muut tekee niin. Teen itsekkin, lomailen, vaikkakin teen samoja juttuloisia mitä silloin kun muu pesue karkaa työn ja koulun pariin. Ei se haittaa, pidän tästä, on enemmän käsiä auttamassa ja pitämässä seuraa ja huolehtimassa siitä, ettei kielellisessä kehityksessä pääse tapahtumaan liian suurta taantumaa yksivuotiaan kanssa keskustellessa.
Murkku on ainakin irroitellut äitinsä kielenkantoja. On reenattu ihan tosissaan keskustelutaitoa, "vanhaa" äitiä huomioiden ei suinkaan ole otettu uusia ja jännittäviä keskustelun aiheita pöydälle, vaan jatketaan samoilla tutuilla ulkomuistissa olevilla "tää puhelin on ihan huono, miks muka ei voi vaihtaa puhelinta vuoden välein" "mix mä en I K I N Ä saa mitään uutta" ja "saanks mä ees lainaksi" aiheilla. Kunnes päätin keskustelun jälleen tuloksettomana meidän molempien mielenterveyttä säästääkseni. Väsytys tekniikka ei tehoa minuun, ainakaan joka kerta... Tietysti liian kiltin ihmisen ongelma on se, ettei missään ihmeessä haluaisi ikinä pahoittaa kenenkään mieltä, niin voin kertoa, että kyllä se voimille ottaa ja tolkutan itselleni kuin mantraa konsanaan, että tämä on erityisen tarpeellinen vaihe lapsen elämässä: pahoittaa mieltä asettamalla rajoja "kritiikistä" huolimatta. Kun kuppi on täynnä voi ladata pöytään Horatio Caine "one linerin" ja tehdä vaikuttava poistuminen tilanteesta. Toimii joka kerta, sen on pakko! Eihän mun ole tarkotus tuolle pojalle kaveriksi alkaa vaan olla se äiti, turvallinen aikuinen jolla on joskus jotain järkevää sanottavaa jolta ehkäpä joskus tulee kysyneeksi mitä kannattaisi tehdä.
Lomaa olen pitänyt myös blogista. En ole ehtinyt lukea toisten blogeja vaikka kiinnostusta on piisannut, on vain tullut aina jotain muuta tekemistä. Tämä tietysti on alkanut korpeamaan isosti. Tää on se "mun juttu" yksi pieni asia mistä revin riemua jaksamaan melko kaavamaista arkea ja missä pääsen hetkeksi pois neliöistä, ainakin ajatustasolla. Voi lukea toisten juttuja ja hetkeksi uppoutua jonkun toisen elämään ettei aina mieti vain niitä omia kuvioita. Jos ihmisellä on liikaa aikaa ajatella omia juttuja, kaavoja ja murheita, alkaa vanne pään ympärillä kiristyä ja sitten ei luonnollisesti kenelläkään ole kivaa. Parasta olis, kun naamatusten saisi keskustella ja vaihtaa kokemuksia, hyviä ja huonoja. Säilyis joku balanssi elämässä ja ehkä asiat pysyis jossain perspektiivissä ilman niitä vuoristoratoja. Se on harvinaista herkkua se, mutta onneksi ei poissuljettua! Että kiitokset niille jotka jaksaa niitä ryöppyjä ja vielä ymmärtää niitä.
Toinen syy miksi en ole kirjoittanut on se, että olen rehellinen ihminen. En ole aloittanut blogia paasatakseni mitään elämän ihanneasetelma värityksiä jos sellaisiin ei ole aihetta, vaan kirjoittaa elämästä millaisena sen koen. Oli siinä sitten huumoria mukana tai ei. Jos koen, etten voi rehellisesti ajatuksiani ilmaista, en sitä sitten tee lainkaan. Olen siis melko herkkä kritiikille, vaikkakin toivon sitä ajoittain saavani. Ehkä tatsi kirjoittamiseen pysyy parempana ja humoristisempana, kun kirjoittaa suhteellisen säännöllisesti, eikä vain silloin kun pää on hajoamispisteessä eikä muuta pakokeinoa näin sanotusti ole. Onneksi tämä skenaario ei toteudu tänään.
Loman kohokohta ehdottomasti on juhannus! Oltiin koko perhe mökillä. Alkuun jännitti, miten Likka nukkuu mökki olosuhteissa, mutta jännitys osottautui turhaksi. Likka nukkui mainiosti kaikki päikkärit ja yöt, kiitos hyvän sään ja jatkuvan ulkoilun. Sää oli tosiaankin mitä mainioin! Nautittiin grillatusta lihasta sekä ulkoisesti että sisäisesti, saunottiin, pelattiin porukalla pihalla eri pelejä ja Likka istui mökin nurkalla ja tiputteli kiviä kastelukannuun ja oli siitä ihan liekeissä. Paras leikki ikinä! Kukaan ei valittanut mistään ja joka naamaa koristi leveä hymy. Myös Murkulla! En edes muista koska meidän perheessä olisi vallinnut sellainen harmonia ja hyvä olo! Vielä näin jälkeen ajatellessa meinaa alkaa vetistellä sen juhannusaaton täydellisyyttä. Olen vakuuttunut, että siinä päivässä oli jotain taikaa. Sain nähdä väläyksen siitä millaista elämä myös voisi olla, ehkä, jossain täydellisessä maailmassa. Mutta saatiin ainakin se yksi päivä, on sekin jotain!
Aina ei nimittäin uusperheen arki ole ihan niin saumatonta ja toimi kuin kone, ei meillä, mutta sain tuon päivän ja olen siitä kiitollinen!
Murkku on ainakin irroitellut äitinsä kielenkantoja. On reenattu ihan tosissaan keskustelutaitoa, "vanhaa" äitiä huomioiden ei suinkaan ole otettu uusia ja jännittäviä keskustelun aiheita pöydälle, vaan jatketaan samoilla tutuilla ulkomuistissa olevilla "tää puhelin on ihan huono, miks muka ei voi vaihtaa puhelinta vuoden välein" "mix mä en I K I N Ä saa mitään uutta" ja "saanks mä ees lainaksi" aiheilla. Kunnes päätin keskustelun jälleen tuloksettomana meidän molempien mielenterveyttä säästääkseni. Väsytys tekniikka ei tehoa minuun, ainakaan joka kerta... Tietysti liian kiltin ihmisen ongelma on se, ettei missään ihmeessä haluaisi ikinä pahoittaa kenenkään mieltä, niin voin kertoa, että kyllä se voimille ottaa ja tolkutan itselleni kuin mantraa konsanaan, että tämä on erityisen tarpeellinen vaihe lapsen elämässä: pahoittaa mieltä asettamalla rajoja "kritiikistä" huolimatta. Kun kuppi on täynnä voi ladata pöytään Horatio Caine "one linerin" ja tehdä vaikuttava poistuminen tilanteesta. Toimii joka kerta, sen on pakko! Eihän mun ole tarkotus tuolle pojalle kaveriksi alkaa vaan olla se äiti, turvallinen aikuinen jolla on joskus jotain järkevää sanottavaa jolta ehkäpä joskus tulee kysyneeksi mitä kannattaisi tehdä.
Lomaa olen pitänyt myös blogista. En ole ehtinyt lukea toisten blogeja vaikka kiinnostusta on piisannut, on vain tullut aina jotain muuta tekemistä. Tämä tietysti on alkanut korpeamaan isosti. Tää on se "mun juttu" yksi pieni asia mistä revin riemua jaksamaan melko kaavamaista arkea ja missä pääsen hetkeksi pois neliöistä, ainakin ajatustasolla. Voi lukea toisten juttuja ja hetkeksi uppoutua jonkun toisen elämään ettei aina mieti vain niitä omia kuvioita. Jos ihmisellä on liikaa aikaa ajatella omia juttuja, kaavoja ja murheita, alkaa vanne pään ympärillä kiristyä ja sitten ei luonnollisesti kenelläkään ole kivaa. Parasta olis, kun naamatusten saisi keskustella ja vaihtaa kokemuksia, hyviä ja huonoja. Säilyis joku balanssi elämässä ja ehkä asiat pysyis jossain perspektiivissä ilman niitä vuoristoratoja. Se on harvinaista herkkua se, mutta onneksi ei poissuljettua! Että kiitokset niille jotka jaksaa niitä ryöppyjä ja vielä ymmärtää niitä.
Toinen syy miksi en ole kirjoittanut on se, että olen rehellinen ihminen. En ole aloittanut blogia paasatakseni mitään elämän ihanneasetelma värityksiä jos sellaisiin ei ole aihetta, vaan kirjoittaa elämästä millaisena sen koen. Oli siinä sitten huumoria mukana tai ei. Jos koen, etten voi rehellisesti ajatuksiani ilmaista, en sitä sitten tee lainkaan. Olen siis melko herkkä kritiikille, vaikkakin toivon sitä ajoittain saavani. Ehkä tatsi kirjoittamiseen pysyy parempana ja humoristisempana, kun kirjoittaa suhteellisen säännöllisesti, eikä vain silloin kun pää on hajoamispisteessä eikä muuta pakokeinoa näin sanotusti ole. Onneksi tämä skenaario ei toteudu tänään.
Loman kohokohta ehdottomasti on juhannus! Oltiin koko perhe mökillä. Alkuun jännitti, miten Likka nukkuu mökki olosuhteissa, mutta jännitys osottautui turhaksi. Likka nukkui mainiosti kaikki päikkärit ja yöt, kiitos hyvän sään ja jatkuvan ulkoilun. Sää oli tosiaankin mitä mainioin! Nautittiin grillatusta lihasta sekä ulkoisesti että sisäisesti, saunottiin, pelattiin porukalla pihalla eri pelejä ja Likka istui mökin nurkalla ja tiputteli kiviä kastelukannuun ja oli siitä ihan liekeissä. Paras leikki ikinä! Kukaan ei valittanut mistään ja joka naamaa koristi leveä hymy. Myös Murkulla! En edes muista koska meidän perheessä olisi vallinnut sellainen harmonia ja hyvä olo! Vielä näin jälkeen ajatellessa meinaa alkaa vetistellä sen juhannusaaton täydellisyyttä. Olen vakuuttunut, että siinä päivässä oli jotain taikaa. Sain nähdä väläyksen siitä millaista elämä myös voisi olla, ehkä, jossain täydellisessä maailmassa. Mutta saatiin ainakin se yksi päivä, on sekin jotain!
Aina ei nimittäin uusperheen arki ole ihan niin saumatonta ja toimi kuin kone, ei meillä, mutta sain tuon päivän ja olen siitä kiitollinen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)