Ryppyjä tissivaossa

Lähestyvää keski-ikää on hyvä alkaa kriiseilemään sillain tasasesti 

ettei tuu sit kerrallaan yllätyksenä. 

Justiinsa kun alkaa vähän olla taas sinut ittensä kanssa 

tulee joku uusi juttu mikä keikuttaa kuppia. 

Tissivako. 

Hommahan on näin, että sama se miltä naama näyttää mutta 

decoltee ei valehtele ikinä. 

Toukokuinen helle on hemmotellu kalpeita suomalaisia nyt isolla kädellä 

ja on siitä nautittuki. 

On oltu ulkona harrastamassa ja leikkimässä ihan tosissaan. 

Vaan kun sattuu olemaan semmonen hipiä mikä ei juurikaan väriä muuta. 

Paitsi decoltee. 

Se kolmion mallinen alue solisluista tissivakoon. 

Se muuttaa väriään kyllä, siitä tulee semmpoinen soman punainen. 

Vähän ku puskakemistin poski kun on vähä kesä kuumalla nautittu lasolia 

Teboilin rappusilla auringon noususta auringon nousuun ratsastaessa.

 Oon viime kesät koittanu varjella tuota herkkää ja rehellistä 

aluetta kehossani lotraamalla siihen korkeinta suojakerrointa mitä kaupasta saa. 

Ei auta. Pitäs kai peittää foliolla. 

Mutta eihän tämä tähän pääty. 

Aika ei ole ollu kauhean ystävällinen decolteen jatkeena 

roikkuville rauhasillekkaan. 

Vaikka eipähä mulla ikinä mitkää napakat hinkit olekkaan ollu, 

mutta jotain rajaa kuitenkin. 

Ne kun hirttää jollain kehoon kiinni ettei kovin vallattomaks liikkuminen menis 

niin siihen vakoon jää semmoinen kalpea väli. 

Toisin sanoen punainen ryppyinen decoltee joka päättyy valkoiseen railoon. 

Kaippa se sit on hyvä, että ikää on tosiaan kertyny sen verran 

ettei kukaan enää pyydä (ei edes vitsillä) näyttämään tissejä. 

Jos joskus tuntuu, ettei vanhempia ihmisiä enää kunnioiteta, 

niin ha haa, kunnioitetaanpas. 

Tai sitten keski-ikäisen tissit on traumatisoivampaa nähtävää 

ku tuotantokausi Walking deadia. 

Mene ja tiedä, sielu ei kestä laatia galluppia tästä. 

Tätä pohdittuani nostin pääni tissivaosta ja katse ylemmäs. 

Se tukan värjääminen mitä viimeksi kriiseilin ni voin kertoa, 

että putkeen meni 

*tähän semmoinen peukkuhymiö*

Yli vuorokauden vatuloin arvaanko niin dramaattisen 

muutoksen tukalleni tehä jne jne 

ja tein kuin teinkin sen. Hirveä vaiva sutia päähän se aine, 

sillain hienosti että tulee semmonen trendikäs liukuvärjäys 

missä juuret jää tummemmaks. 

Väriaine päässä tupsuttelin kotihommia 

ja mielessäni sormet soljui hopean vaaleiden kutrien lomassa. 

Harmittelin etten ottanu semmosta "ennen" kuvaa että vois sitten verrata. 

No, pesin aineen pois ja totuus valkeni. 

Latva ehkä vähän vaaleampi, muuten ei mi-tään eroa aikasempaan. 

Perkele. Ite tein ja säästin. 

No, sopii tämmönen tukka tämmösen tissivaon kanssa. 

Saapaha olla rauhassa, ei tu kosijat häirittemään mun syrjäytymistä. Ni.

Aattelin kyllä laitattaa semmosen ripsientuuhennussarjan. 

Ihan vaan vaikka kesäks. Ihan vittuillessaan. 

Tukkakriisi

Taas ollaan naiseuden ytimessä.
Tarkemmin ajateltuna keski-ikäistyvän naisen naiseuden ytimessä.

Ostin hiusvärin. Semmoinen hopean vaalea. Jotenkin haluaa ravistella paattia.
Tehdä joku muutos mikä näkyy.
Väri aine on ryhdikkäästi paketissaan kun mietin teenkö raitoja (kuten aina) vai jollain muulla tekniikalla.
Mielessä vilisee kaikki upeat platinablondit mitä kuvissa olen nähnyt ja miten hyviltä ne kuontalot niissä kuvissa näyttää. Joo, liukuvärjään. Ai nii. Mutta mä oon vähä lihava, haittaakse? Eikä mulla ole volyymiripsiä, onks silläkää väliä? Mitä mulla on? Kilometrimittarit silmäkulmissa ja toinen leuka pahanpäivän varalle. Jos vaikka kunnon pula-ajat käy päälle.

Mietin onko se neljänkympinkriisi mikä koputtelee ovella kun peilistä katsoo "harmaa" eukko. Semmonen tavallinen. Mitä nyt luonteeltaan vilkas ja ajoittain melko äänekäs. Tarkemmin ajateltuna en mä tiedä mitä tavallista mussa toisaalta on, muuta kun tää tukka. Se vituttaa.

Pieni aikamatka menneisyyteen paljastaa, että jos koen pakottavaa tarvetta muuttaa hiustyyliäni niin se on aina viestiny tyytymättömyydestä meneillään olevaan vaiheeseen elämässä. Ollessani parisuhteessa tämmönen tunne on toiminut suunnan näyttäjänä kattilanjakotilaisuuteen. Nyt en ole parisuheessa. Teenkö "bänät" itseni kanssa? Mitä täällä tapahtuu?

Omaa harmauttani miettiessä törmäsin sosiaalisessa mediassa miesten hehkutukseen miten tykkäävät kun nainen on "luonnollinen". Iso joukko miehiä lyttäsi niin volyymiripset kuin hiusten pidennyksetkin. Mitä näitä nyt on millä neitoset itteänsä ehostaa, sillain "kuukausihuoltomeiningillä" ja silti käytännössä kun kylilöille jalkautuu, niin juuri niitten kuukausihuoltoneitien punttia siellä ollaan nylkyttämässä ja rakkautta vannomassa. Ei auta vaikka koittaa itteäsä sutia ja koittaa sillä luonnollisuudella liputella. Tosin en juurikaan ottele selfieitä, sekö tässä kusee?
Toisaalta olen yleensä kiintiösinkkuna liikekannalla, pariskunnan jatkeena, voi olla että harmauden sijaan mun resting bitch face huolehtii siitä, että saan olla rauhassa jatkossakin. Ei ne volyymiripsetkään kaikkea pelasta.

Mut joo ne hiukset. Kai mä lähden tekeen tälle jotain... saaha noita tököttejä uusia, ja pipot on edelleen trendikkäitä.

Maalaisen kosketus

Kun aikansa elää kaupungissa, voi unohtaa juurensa.
Sen maalaisten yhteen hiileen puhaltamisen ja sen ratkaisukeskeisyyden mitä perskorvessa elämisessä tarvitaan.
Sellaista oli elämä maalla, jos jotain ei osattu, opeteltiin se tekemään. Jos silti hommasta ei tullut mitään ni aina löytyi joku Jorma kylältä joka osasi tai keksi keinon. Tutunkauppoja tehtiin ja kavereita autettiin aina. Joskus se saattoi tarkoittaa aikuisille tolkutonta määrää hommia niin kotona kuin kylillä, mutta yhteishenki oli vahva. Sivussa kasvatettiin omat ja toisten kakarat. Jos kylillä perseili tieto kotiin tuli nopeammin ku itekkään kotiansa kerkisi, tai sitten ne kylän Jormat antoi palautteen paikanpäällä mikä sekin oli varsin tehokas tapa saada hommaa kuosiin. Hävetti jos piti kyläläisten puuttua.

Kaupungissa elämisessä on puolensa. Voi olla anonyyminä eikä kukaan vatuloi asioita seläntakana, ei ainakaan merkittävästi. Toisaalta sitä "yhdessä tekemistä" kaipaa, kun tajuaa siitä vieraantuneensa.

Käytin aikanaan autoa kaupunkilaiskorjaajalla. Se totesi varoitusvalossa olevan kosketushäiriön joka laittaa sen valon välkättämään ja ajoittain palamaan taukoamatta. Ton perhanan tuikun takia en saanu autoa katsastuksessa läpi. Kaupunkilaiskorjaaja oli todennut penkin alla olevan liittimen olevan kunnossa joten vika olis mittariston takana. Oli selvittäny interneetistä tai jostaki että koko mittaristo pitäs lähettää toiseen kaupunkiin missä toinen kaupunkilainen kaupunkilaisfirmassa laittas sen kuntoon ja lähettäs takas. Hinta-arvio proggikselle risteili 200-300 eurosen välimaastossa. Tämä oli hylkäys hetkellä kirkkaana mielessä ja sekös pisti pisaraa silmäkulmassa kiertämään. Halusin näyttää autolle mistä maalaistytöt on tehty. Vuodatin näitä syliin tipahtelevia auto-ongelmia somessa ja sukulaispoika otti yhteyttä, että tuoppa tänne se näytille ni katotaa mitä sille voitas tehä. Toinen maalainen. Ja geeniperässä vivahteita samankaltaisuudesta. Minähän vein.
Maalainen katto mittariston ongelman ja tuumasi parin tinauksen näyttävän huonolta ja meni ja tinasi. Valo toimii ku kuuluuki, ainaki vielä. Hintaakin kyselin, maalainen totesi, että kattotaan nyt että se oikeesti toimii ja katotaan se hinta sitten. Ei lähetetty mittaristoa toiseen kaupunkiin kaupunkilaisten puunattavaksi.

Ja mikä maalaisissa on parasta: ne auttaa vaikkei ne tuntisi autettavaa.
Tänään mä olen ylpeä mun maalaisuudestani ja kiitollinen niistä maalaisista ketkä mun elämässä mukana kulkee <3

Kanelipullaa ja kyyneleitä

Kuten tuossa on jo tullu selväksi niin yksistään tammikuun aikana on tuli "hifisteltyä" auton kanssa useamman satasen edestä. Hifistely tässä yhteydessä tarkoittaa semmoisia osia mitkä on auton toiminnalle välttämättömiä. No, tänään oli katsastus. Tietysti se viimeinen luvallinen ajopäivä. Ei menny läpi ei. Yksi helvetin varotusvalon kosketushäiriö mihin se homma kaatu. Ja itkua pidätellen soitto korjaajalle koska se ehtisi sitä katsomaan, alustava arvio on jotain 200-300e. Vittu. Kaikki ne autonkorjaamiseen liittyvät säätämiset ja kustannukset vilisi mielessä samalla metelillä mitä se perkeleen pakoputki mikä korjattiin sunnuntaina. Sitten pidäteltiin itkua terkkarissa käynnin ajan, hain verenpainemittarin lainaan kun meinaa ikä tulla vastaan auton omistajallakin, uusia osia vaan on hankalampi saada. Niistä ei tarttis paljoa maksaa mut jonkun pitäis kuolla että niitä saa. Eli auton korjaaminen on siis siinä suhteessa vielä vähä yksinkertasempaa. Terkkarista kauppaan, vielä läjässä. Ostin pullaa.
Vaikka en vehnää sais syödä niin tänään syön. Syön koko perkeleen pitkon ihan ite. Syön ja itken.

Yhden setin jo selvitin, niistin nenän ennen kun ängin pitkonpalaa naamaani. Luojan kiitos lohtusyömisestä. Kaikki sensorit päässä vinkuu onnellisuutta kun on suklaata tai vaikka sitä pullaa tasaisin väliajoin kielenpäällä. Mitä enemmän sitä parempi.
Luonnollisesti lohtusyömistä seuraa vyötärönympäryskriisi, mutta tänään keskityn siihen etten kumoa porttiteoriaa ja loikkaa suoraan koviin aineisiin kokeilematta miedompia päihteitä ensin. Pulla riittää. Ja suklaa. Läskiä tulee ja menee. Tai sitten jää, ihan sama.

Itseasiassa hymähtelin tolle aineasialle. Jokusenkin amfetamiinin käyttäjän olen elämäni aikana kohdannut ja jotenkin hassusti niillä on sellainen positiivinen käsitys elämästään "kaikki on kuosissa, rahaa piisaa, ei vois mennä paremmin, ei o mitään ongelmia" mitä nyt psykoosia lykkää ja kaikki on päin vittua. Silti se mieli on vaan kovin jees. Vaikea tarkemmin analysoida kun kertaakaan ei ole kokeillut, mutta tollain sivustaseuraajana vähän kummastuttaa.
Toivon että tää tolkuton pullan mässääminen veis mut ees hetkeks siihen tilaan ettei vituta ihan niin paljoa.

Naiseuden ytimessä

Tuossa aiemmin vuodatetun tiistaiperinteen innoittamana ajattelin, että jos kampaajalle ei tässäkään kuussa mennä, niin ei sen pään tartte silti talliharjalta näyttää.

Teen itte ja säästän.

Long story short: Tukka värjätty ja ite leikattu. Lopputulos ei ehkä kuten hiusmallikatalookista, mutta välttänee nyt tähän hätään muutenkin mukavuudenhaluisen vaikutelman antavaan olemukseen.
Voisin olla hipsteri, mutta en ole.

Ja koska olen nainen, tunnepuolen tarina tämän loogisesti etenevän tapahtumaketjun takana ei ole yhtä simppeli.
Hommahan alkoi siitä, että ensin piti vähän kokea vastenmielisyyttä omasta peilikuvasta "tukkakin ihan kamalan näkönen" "kylläpäs mun naama näyttää vanhalta" jne jne. Sitten lapsen käytyä nukkumaan ongelmaan pureutuminen. Värjäyshuppu päähän ja kiroamista joka kolmannen hiustupsun kohdalla miten ei meinaa onnistua ja "kaikki pitää itte tehhä". Mutta ei auta, päätös on tehty. Nainen on päättänyt itse raidottaa tukkansa joten mikään valta maailmassa ei saa naista luovuttamaan. Ei edes nainen itse. Tilanteessa nainen on ohikiitävän hetken tyytyväinen siitä, ettei jaa asuntoaan miehen kanssa, koska jopa nainen itse kokisi syvää myötätuntoa kohtalosta joka miestä kohtaisi jos tilannetta erehtyisi jotenkin kommentoimaan.
Nainen on saanut tupsunsa kerättyä ja kissanpissin hajuisen mönjän päähänsä. Odottelua "mitähän tästäkin tulee?" "Varmaan ihan kauhee" "pitäskö huomenna värjää tummaks koko pää?"
Kello tulee 01.00, naista väsyttää. Väriaineen pois peseminen ja vilkaisu peiliin "ihan sama, meen nukkumaan."
Nainen herää uuteen aamuun jännittyneenä "pilasinko tukkani?!" Auki harjatut luonnonkiharat estää naista näkemästä lopullista lopputulosta. Peilistä katsoo pissaisessa lumessa pyörinyttä puudelia muistuttava olento.
Nainen päättää suoristaa tukan nähdäkseen värjäyksen lopullisen tuloksen. Jännittää edelleen. Suoristuksen jälkeen mieli hieman rauhoittuu "no, ei ihan niin paha kuin pelkäsin". Pieni hengähdys. Naisen mielestä tukka on silti pykälän liian kellertävä joten pää vesipisteen alle ja hopeashampoota tukkaan sellaisella intensiteetillä, että puoli pesuhuonetta vaatii huuhtelua.
Nainen kuivattaa ja suoristaa tukkansa uudelleen. Noin. Nyt pääsee leikkaamaan tukkaa. Nainen on tietoinen riskeistä mitä sisältyy omatoimiseen tukanleikkuuseen, mutta tekee sen silti. Mielessä kilkattaa eurot jotka tässäkin on säästynyt. Leikattuaan tukkansa naisella on silti huono mieli. Päällimmäiseksi pyrkii ajatus "IHAN SAMA!" "V***u olkoot" "Näytetään sit perseeltä ku muutakaan tästä saa aikaseksi" Sitten nainen ymmärtää "ai helvetti: mullahan on PEEÄMÄSSÄT!".

Omien PMS - oireidensa suhteen sairaudentuntoinen nainen voi nauraa tälle mieltä riipivälle ajan jaksolle naisen kuukaudesta. Perseelleen mennyt himakampaajaprojekti ei harmita enää niin paljon, koska nainen ymmärtää sisimmästään kumpuavan silmittömän aggression olevan vain pala naisen elämää; ja tuona aikana nainen ei onnistu omasta mielestään missään.

Konsultoiva puhelu toiselle naaraalle piristää tunnelmaa entisestään. Se missä toinen nainen on äkkipikainen ja aggressiivinen voi toinen nainen olla tunnesyöppö ja paranoidinen. Ei o helppoa kellään. Tämän ymmärtäminen selkiinnyttää myös edeltävää viikkoa jolloin vähän kaikki on menny tunteisiin ja nainen on halunnut syödä kaiken mikä ei juokse karkuun.

 

Ylenpalttinen itseinho ja raivoherkkyys helpotti, hetkeksi. Jännäksi homman tekee se, että koskaan ei tiedä mikä laukaisee seuraavan setin. Peace and löööööv.

Tiistaiperinne

Tammikuu, talven ei enää luulis yllättävän ketään. Lähdin hakemaan teiniä kaveriltaan ja keli oli juuri sellainen mitä nyt Suomen keliltä voi odottaa. Lunta sataa ja kaikkia vituttaa. Liukastakin oli, mutta tätä osasin odottaa joten nou hätä.

Olin itseasiassa aika iloinen, että on auto.

Kaks viikkoa sitten raskaan aamuvuoron päätteeksi se jätti tielle, kiittelin taas osakaskoa hinauksesta ilman omavastuuta. Järjetön säätö, että auton sai tienposkesta korjaamolle ja itsensä tarhan kautta kotiin. Sattuipa vielä sopivasti sillon kaksi vapaapäivää niin ehti saada auton kuntoon ennen kuin oli ajankohtaista ite palata sorvin äärelle. Se rahanmeno vitutti silti, koska olis sitä muitakin kohteita mihin niitä euroja laittaa. Mutta no. Muuten ei pääse töihin ni ei muuta ku peltilehmä kuosiin ja paanalle.
Tuosta ikävästä sattumasta viikko eteenpäin ja matkalla töihin mun autolle tuli taas huonomieli jostain. Tällä kertaa osasin itte päätellä suuntaa antavasti mikä vois olla ongelmana. Sain auton tälläkertaa kaupan pihaan mihin se sitten jäikin. Taas säätöä et pääsi töihin ja töistä pois ja asioille. Sillon sielua korvensi niin, että yhden välin kuljin taksilla.
Töissä sain yllättyneitä reaktioita siitä miten tiedän autoista senkin verran kuin tiedän (huono karma autojen kanssa on opettanut paljon, tiedän asiat jotka tiedän koska olen kokenut ne kaikki). Toisin kuin kuvittelisi, tietäminen ei juurikaan helpota elämää vaan lisää tuskaa. Koska vian luonteesta riippuen myös korjauskustannukset on helpompi laskea päässä ennen kuin joku asiasta enemmän tietävä on niitä ehtinyt kertoa. No, uusittiin vertonivel. Pikkasen huokeammalla pääsin mitä olin pelännyt, joten hieman sai olla tyytyväinen ettei ollut se vetoakseli mitä jännitin.

Nyt ajellessa likan kanssa kuunneltiin Robinia. Se lahjakas poika lauleskeli kesärenkaista ja paremmista keleistä. Laulettiin molemmat ihan fiiliksissä mukana. Mieleen tulvi kesäisiä ajatuksia ja melkein tunsin auringon kasvoillani. Kaasua painaessa mielikuva kesästä ja voimakkaasta avoautosta täytti mielen. Palmuja, nekin vois olla siinä mielikuvassa. En tosin päässyt niin pitkälle ajatuksessa koska tajusin ajaneeni oikean risteyksen ohi. Liukkaassa lumikelissä autoa kääntämään ja paluu oikeaan risteykseen. Loppupätkä olikin sellaista lumimuhjua, mikä toisaalta helpotti erilaisten äänten tunnistamista paremmin. Pakoputki. Mielikuvan urheilullinen avoauto muuttui hyvin nopeasti poliittisesti korrektiin perheautoon jota on kerran viikossa saanut korjata, ja korjauslistalla seuraavana seisoo pakoputki, ainakin rouheasta pörinästä päätellen. Edellisellä kerralla kun putkeen kajottiin niin vaihdettiin vaan se loppupää, ajattelin vähän säästäväni.
 Varmaan maanantaina katsastuksesta kertovat kuinka akuutti ongelma se on. Tietty se, että sisällä ajoittain haiskahtaa voi viitata siihen, että meidän "tiistaina korjaamolla" perinne saa jatkoa.

En käy kampaajalla tänäkään vuonna.

 

Blogger - cheaper than therapy

Joo, aika taas oksentaa ajatuksia, vaikka vastahan tuo edellinen teksti tuli lisättyä. Eiku hetkinen...

 No mutta. Elämä rullaa. 

Sinkkumutsina arjen sankaruuden viittaa harteille himoiten. 

Oikeestaan pitäs saada joku mitali.

Oikeesti.

Kesä meni enemmän tai vähemmän sisällä kun jatkuvasti satoi vettä,

jonkinlaista ironiaa on ollu sit vuorostaan tässä pimeemmässä vuodenajassa.

Ulkoilu olis jees jos pystyis hengittämään, mutta pakkanen.

Eilen päätin, että loppuu himamujuaminen,

lähen likan kanssa isolle kirkolle mieltä sivistämään.

Mentiin luonnontieteelliseen museoon. 

Oltiin likan kanssa tästä puhuttu jo ennen joulua

 joten pitkät vapaat tuli kuin tilauksesta.

Rahaa viikon välein hajonneen auton korjaamisestakin jäi 

jotta siitäkään ei tämä reissu jäänyt kiinni 

(kiitos äiti).

Yleensä meidän lähtemiset on jotain enemmän tai vähemmän hallittua kaaosta. 

Ensin sluibaillaan ja vetkutellaan kunnes tulee järjetön kiire. 

Paitsi tänään. 

Aikataulu oli täysin avoin ja matkaan päästiin ilman yhtään leuan jumitusta. 

Ehdittiin jopa siihen aikasempaan junaan minkä olin jo mielessäni hyvästelly.

Vaikka Likka on sellaista tulistuvaa ja temperamenttista sorttia, 

musta on huikeeta miten sen voi ottaa mihin vain mukaan ja se on ku ihmisen mieli.

Tää paikkaa erinomaisesti kaikkia niitä hetkiä 

kun olen ajatellut olevani ehkä universumin paskin mutsi ja evoluution ihme, 

että ny ylipäätään olen kyenny lisääntymään.

Luonto on ollu toiveikas.

No Likan kanssa liikkumisessa tulee väkisin semmoinen itseriittoinen olo,

jossain on menny putkeen vaikka helpolla ei tämäkään ole saavutettu.

Luonnontieteellisessä museossa meitä ojennettiin, että niihin elukoihin ei saa koskea. 

Tuntu loogiselta, pyydettiin anteeksi eikä asiasta tarvinnu juuri enempää keskustella.

Oli varsin mukavaa ja nähtävää riitti.

Sitten tapahtui "se".

Se hetki, kun sä tunnet sisäisen mielensäpahoittajaeläkeläisesi

 heräävän horroksesta ja hienovaraisesti paheksut toisia kanssaeläjiä. 

"Eikö äitis oo opettanu"

Samaan näyttelytilaan tuli muutaman äidin saattelemana pienimuotoinen lauma lapsia. 

Ok, tietty lapset on jees, mullakin oli sellainen mukana.

Nämä äidit kulkivat huolettomana ikkunoilta toisille kuvaten puhelimillaan 

ja siellä ne niiden pyrypetterit juoksi ja kirkui ihan yhtä soittoa. 

Yksikään, toistan, YKSIKÄÄN näistä äideistä 

ei tehnyt elettäkään ojentaakseen muksujaan.

Tein välittömästi tulkinnan, että nämä on niitä keskustelupalstojen sankareita 

jotka hehkuttaa miten kovasti ne on äitejä ja tekee äitijuttuja ja 

"lapset tulee aina ensin" 

(omasta mielestäni tämä ei sulje pois sanan "EI" käyttämistä)

siinä samalla ne lapset omaksuu lauman herruuden ja tekevät miten lystäävät, 

missä sitten liikkuvatkin.

Voin olla väärässä, mutta tosiasia on se, 

että yksikään ei rajannut sitä lasten riekkumista.

Jumalauta.

Tässä mä en paheksu niitä lapsia, 

vaan niitä aikuisia jotka ei ny hoitanu sitä omaa tonttiaan.

Lapset on vilkkaita, lapsilla kuuluu olla kivaa jne jne. 

Mutta aikuisten tehtävä on opettaa käytöstavat.

Riekkukoot kotona, lumipenkalla, leikkipuistossa, 

missä ikinä mikä on riekkumiseen soveltuva ympäristö.

Mutta ei ~ jumalauta ~ museossa.

Olen puhunut. Meni tunteisiin. Museo oli hieno.

 

Tässä kuva museosta.

@ Luonnontieteellinen museo, LUOMUS, Helsinki